Taivastiellä on monenlaisia kilvoittelijoita. Eräs heistä oli Elsa – niminen ( nimi muutettu)nuori rouva Lapista. Kun kaksi nuorta evankelistaa saapui hänen kotikyläänsä, Elsa puolisonsa Kalevin ( nimi muutettu) kanssa tarjosi heille majapaikan uudehkossa kodissaan. Evankelistat olivat ensimmäisen kerran paikkakunnalla. Ensimmäinen väkirikas tilaisuus isossa maalaispirtissä oli päättynyt. Nuorilla evankelistoilla ei ollut majapaikkaa, vaikka ilta oli jo myöhäinen. Elsa keskusteli puolisonsa kanssa, josko evankelistat voisivat tulla kotiimme. Kukaan ei aavistanut, miten kauaskantoiset seuraukset sillä olisi. Vuosien saatossa se koti tuli tärkeäksi tukikohdaksi paikkakunnan evankelioimistyölle. Kun evankelistat saivat ensimmäisen yöpaikan nuorenparin kodissa sen seurauksena useita paikkakuntalaisia tuli uskoon pari -kolme kuukautta myöhemmin. Kesän tultua saman pitäjän alueella järjestettiin kolme uskovien  kastetilaisuutta. Jumalan valtakunnan työ juurtui ja laajeni paikkakunnalla. Elsa – puoliso oli keskeinen vaikuttaja evankeliumin sanoman levittämisessä. Elsa oli äärimmäisen vilpitön ja rohkea kilvoittelija elämän tiellä. Missään tilanteessa hän ei hävennyt Jeesusta. Päinvastoin, hän oli aina valmis kertomaan Jeesuksesta ja Hänen rakkaudestaan jokaiselle. Elsa rakasti Raamattua, Jumalan sanaa. Sitä kuvastaa hänen lähtönsä ruokaostoksille. Hän yleensä sujautti Raamattunsa käsilaukkuun. Hän tiesi, että kaupan asiakkaiden ja hiljattain uskoon tulleiden välille voi sukeutua ajatusten vaihtoa. Elsan tapa ei ollut kinastella hengellisistä asioista. Hän oli siinä mielessä esimerkillinen kristitty. Joskus kävi niin, ettei uskon asioista keskustelu aina ollut hillittyä puheen sorinaa, vaan se saattoi muuttua  huutamiseksi. Hiljainen ja rauhallinen Elsa tapasi silloin sanoa: ” Katsotaan, mitä Raamatussa tästä sanotaan!” Elsan sanolla oli rauhoittava vaikutus. Lähes huutamalla käyty keskustelu hiljeni tasapainoiseksi rauhalliseksi tarinoinniksi. Elsan ja hänen puolisonsa kodista tuli evankelistoille hyvä, rauhallinen mieluinen majapaikka. Jouluaika lähestyi. Jouluun oli aikaa runsas viikko. Evankelistat valmistautuivat kotimatkalle lähtöä varten. Useiden viikkojen ajan pojat olivat lähikylillä kokouksia pitäneet. Kuulijoita oli ollut runsaasti. ” Pojilla” eli evankelistoilla oli selkeä päätös: menemme jouluksi kotiin ja palaamme joulun jälkeen tutuksi tulleille palkisille kertomaan ilosanomaa kaikkien ihmisten Vapahtajasta, Jeesuksesta. Torstaiaamuna varhain he pakkasivat laukkunsa kotimatkaa varten. Eino, oli evankelistoista vanhempi ja kokeneempi. Hänen sisarensa oli puolisonsa kanssa myymälänhoitajana poikien reitin varrella olevassa Pohjolan kylässä. Eino ehdotti, että he ajaisivat polkupyörällä kairan poikki hänen sisarensa perheen luo. Matkaa olisi kairan poikki ”vain”. 25 kilometriä. Se ei ollut poikien mielestä juuri mitään. He olivat tottuneet liikkumaan polkupyörillä ja suksilla pitkiä matkoja. Laukut oli pakattuina ja kiinnitetty pyörän takatelineelle lähtöä varten. Ennen lähtöä pojat kävivät kiittämässä ja hyvästelemään Elsan ja hänen puolisonsa.  He vaihtoivat muutaman sanan majoittajiensa kanssa. Kädestä puristaen he kiittivät ja Hyvää joulua toivottaen, ystäviksi tulleita majoittajia. Tuossa jäähyväishetkessä Kaarlo ojensi kätensä kummallekin pojalle ja laski poikien kouraan jotain. Ulkona pojat tajusivat, että Kaarlo oli sujauttanut heidän kouraansa setelirahan! Evankelistat olivat silmät ymmyrkäisinä. He olivat yöpyneet ystäväkodissa useana yönä ja kaiken kukkuraksi talon isäntä antoi heille setelirahan! Se oli todistus Taivaan Isän huolenpidosta. Kokemusta hämmästellen pojat nousivat pyörien päälle ja lähtivät ajamaan. Vajaa 10 kilometriä ajettuaan heidän piti kääntyä auratulta valtatieltä kairan poikki johtavalle pienemmälle tielle. Kohta käännyttyään pojat hätkähtivät, sillä tie oli auraamaton! Tie oli täysin tukossa. Sitä oli kerta kaikkiaan mahdotonta ajaa. Apein mielin pojat lähtivät kävellen työntämään pyöriään, joiden takatuupparilla oli täyteen pakattu iso matkalaukku ja pienempi raamattulaukku. Einolla lisäksi kitara! Muutama satametriä pyöriä työntävät puskivat sisukkaasti eteenpäin. Pikku hiljaa hiipi poikien takin sisään epäilys. Mitä meille tapahtuu? Jaksammeko työntää umpihangessa pyöriä kairan poikki? Entä, jos emme jaksa?  He tiesivät kokemuksesta, että Lapin korkeudella joulukuinen päivä on lyhyt. Valoisaa aikaa ei ole paria tuntia enempää. Pilvisen sään aikaan on vain kaksi hämärää tuokiota. Mitä enemmän he ajattelivat, sen alakuloisemmaksi kaverien ajatukset muuttuivat. Mutta juuri silloin, kun  tilanne näytti synkimmältä alkoi takaapäin kuulua hiljaista moottorin surinaa. Sitä kaverukset pysähtyivät ihmettelemään. Vähitellen alkoi synkän hämärän keskeltä kuulua moottorin ääni:- Auto se on!  Sanaakaan he eivät vaihtaneet. He ymmärsivät oitis, että nyt on siirryttävä sivuun tieuralta. Umpihankeen he työnsivät pyöränsä laukkuineen. Hitaasti, kuin tunnustellen auto lähestyi, Kun se  tuli 30 – 40 metrin päähän, he nostivat kätensä vaaka  asentoon. Auto pysähtyi poikien kohdalle. Eino ehti ensin kuljettajan juttusille. Hän kertoi pulman ja tiedusteli onko mahdollista päästä kyytiin? Se luvattiin. Pyörät ripustettiin  auton takaosaan laitettuihin koukkuihin ylösalaisin. Pojat työntyivät laukkuineen sisälle autoon. Kuljettaja lähti heti liikkeelle. Hiljaisina sydän kiitosta pulpahdellen pojat istuivat kiitollisina – ihmetellen jälleen – Taivaallisen kutsujan käsittämättömän tarkkaa huolenpitoa. He ymmärsivät selvemmin, että tuskin me olisimme jaksaneet työntää raskaassa lastissa olevaa pyörää umpihangessa kairan poikki. Entä sitten? Mitä meille olisi tapahtunut, jos olisimme väsähtäneet ja joutuneet yöksi lumiseen ja pimeään kairaan?  He miettivät. Nyt on kaikki hyvin. Majapaikan isäntä oli ehkä tietämättä ollut Jumalan asialla antaessaan setelin. Sille löytyi heti kohde: pääsimme autossa kairan  poikki. Eikä meidän tarvinnut nääntyä synkkään korpeen, evankelistapojat miettivät kiitollisina. Nostalgisissa mietteissä, Jussi Jokisaari.