Haravoin pihallamme pudonneita, lakastuneita lehtiä. Oli harvinaisen kaunis syyspäivä. Sää oli mitä parhain. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Tuuli oli äärimmäisen heikko. Vain heikko tuulenvire hiveli ihoani. Nautin aidosti ihanasta säästä. Sydämestäni kohosi hiljainen kiitos Jumalalle, jolta kaikki hyvä tulee. Ja sitten: täysin yllättäen tuulenpuuskan liikkeelle ajamat lehdet alkoivat ”saarnata” minulle. Tai parempi ilmaisu lienee, että Herra alkoi puhutella sisintäni keltaisten lehtien kautta. Ensinnäkin, lehdet olivat kuolleita. Se näkyi niiden värissä. Pari kolme päivää sitten ne olivat kiinni puussa elävinä, hyvinvoivina. Nyt yhteys elämän antaneeseen puuhun oli katkennut. Elämän neste ei enää virtaillut oksiin ja lehtiin. Sillä oli välitön seuraus: lehti kuoli. Se irtosi puusta ja  joutui tuulen riepoteltavaksi. Lehdellä ei ollut kiinnekohtaa. Vieno tuulenhenkäys irrotti sen. Tuuli kuljetti lehteä minne tahansa. Nuo keltaiset, tuulen riepottelemat lehdet ikään kuin puhuivat minulle.

Ne muistuttivat elämän katoavaisuudesta. Sen rajallisuudesta. Keltaiset lehdet olivat hetki sitten vihreitä, elinvoimaisia. Nyt ne olivat irtonaisia tuulen vietävissä. Lehti oli keväällä ilmestynyt puuhun vihreänä, elinvoimisena. Myös meillä  on alkuhetkemme. Se on syntymämme hetki. Yhtä varmasti kuin lehdelle tuli irrottamisen hetki, se tulee jokaiselle ihmiselle.  Auringon paisteessa kauniina syyspäivänä tuli mieleeni Raamatun jae:” Kaikki me olimme kuin saastaiset, ja niin kuin tahrattu vaate  oli kaikki  meidän vanhurskautemme. ja kaikki me olemme lakastuneet kuin lehdet, ja pahat tekomme heittelevät meitä kuin tuuli ”( Jes 64 : 6 ). Kuinka vavahduttava, puhutteleva kuva: minusta ja sinusta kyseinen Raamatun jae onkaan! Kuin kellastunut lehti, josta elämän voima on kadonnut, on myös ihminen. Ilman Jumalaa ja ilman kiinnekohtaa myrskyisessä maailmassa. Monenlaisten virtausten ja tuulten heiteltävänä. Ihmisellä itsellään ei ole voimaa. Pahat teot, himot ja tottumukset vievät helposti ihmisen mukanaan. Aivan samoin kuin hiljainen tuulen vire vei mennessään elämännesteensä menettäneen kellastuneen lehden. Niin myös ihmisen vie mennessään monet pahat asiat. Onneksi on olemassa Eräs, joka voi auttaa heikkoa, avutonta maailman tuulten heittelemää ihmispoloa. Kuka hän on, kenties ajattelet.  Hän on Luojamme ja Lunastajamme, Kristus!  Psalmilaulaja oli saanut avun ahdinkoonsa. Hän riemuitsi: ” Apu tulee minulle Herralta, joka on tehnyt taivaan ja maan.” Tällaisiin ajatuksiin johti minut aurinkoisella pihalla kellastuneiden lehtien sanaton saarna kauniina syyspäivänä. Sydämestäni toivon, että  saisit kuulla luonnon avarassa temppelissä sanattoman saarnan. Se kääntää katseesi täältä murheiden laaksosta Taivaan kirkkaille kunnaille.

Jussi Jokisaari