Jumalanpalvelus, työmuodot ja niiden sisällöt, miellyttääkö se kävijöitämme vai ei? Ollaanko kaikille kaikkea, saadaanko varmasti sitä mitä on tultu hakemaan? Tätäkö seurakunta on? Osittain varmasti.

Rehellisesti ja omakohtaisesti olen hieman väsynyt näiden asioiden keskustelemiseen. Mutta ei kai ole vuotta, jolloin näiltä kysymyksiltä olisi vältytty. Ei ole sukupolvea, jolloin olisi osattu miellyttää kaikkia. Eteenkään sitten kahta sukupolvea, joka tulisi miellytetyksi samassa tilaisuudessa.

Tykkään ajatuksesta jossa seurakuntaa verrataan perheeseen. On silti hämmentävää, että siitä puhutaan paljon, mutta käytäntöön ottaminen tuntuu siltikin hankalalta.

Viisi henkinen perhe viettää jouluaattoa. Pöytään on asetettu perinteisiä jouluruokia. Kinkku, porkkanalaatikko, perunalaatikko, rosolli, ja mitä näitä nyt on. Istun pöytään ja täytän lautaseni lusikallisella porkkanalaatikolla ja yhdellä perunalla. Perheeni ei voinut vastustaa kiusausta olla ilkkumatta tätä näkyä ja ruokarajoitteitani. En voi sietää kinkkua ja olin kyllästynyt taas vuosi vuoden jälkeen todistamaan sitä. Olin sattumalta myös pahimmassa teini-iässäni, sekä valmiiksi pahalla tuulella, joten heitin maitopurkin pitkin pöytää ja poistuin huoneeseeni.

Vanhemmillani olisi voinut olla monta vaihtoehtoa toimia tuossa tilanteessa. Raivostua, koska aiheutin melkoisen sotkun. Jättää tilanne täysin huomiotta, säästääkseen omia hermojaan. Pakottaa minut syömään sitä mitä oli vaivalla valmistettu, haluistani huolimatta.

He päättivät kuitenkin kohdata minun tunteeni, halut ja toiveet. Seuraavana päivänä joulupöydässä odotti minua varten omat ruuat, ilman pyyntöjäni. Minut valtasi mielettömän hyvä ja hyväksytty tunne. Tämän jälkeen oli taas turvallista käpertyä sohvalle yhteiseen leffahetkeen ja nauttia yhteydestämme. Koska kysehän ei ollut oikeasti ruuasta. Kyse oli siitä, että tuntui oudolta jos yksi perheenjäsenistä ei osallistu yhteiselle aterialle, vaan kokee pahaa oloa ja ulkopuolisuuden tunnetta omasta laumastaan.

Joten mitä seurakunta on? Se on mielestäni yhteisen perustamme sitomista. Se on perheyhteyttä. Siihen kuuluu kyllä jumalanpalvelukset, mutta niiden pitäisi olla kuin perhepäivälliset. Ollaanko siellä vain perinteiksi tulleiden kaavojen äärellä? Vai katetaan niiden ympärille myös nuorille ruuat, jotka haluavat tuoda oman äänensä esille. Siitä samasta pöydästä meidän tulisi nauttia sanaa, sekä toistemme yhteyttä.

Jos asenteemme olisi tämä, uskon ettei jumalanpalveluksistamme, jotka kestää vain muutaman tunnin tulisi ongelmaa. Koska mitä tilaisuuksien jälkeen? Ryntäämmekö omiin huoneisiimme yksiksemme? Ja uskallammeko käpertyä vaikeuksien tullen toistemme kainaloon, vai selvitämmekö nekin itseksemme?

Rebecca Palmi