Kuuntelin erään pastorin saarnaa, jossa hän puhui kuningas Davidin elämästä ja siitä, miten Davidin elämässä rikos (synti), rangaistus, anteeksipyyntö (eli synnin tunnustus) ja armahdus etenivät. Se oli hyvä saarna. Eikä ainoastaan siksi, että se oli mielenkiintoinen ja perustui Raamattuun. Eikä vain siksi, että olin puhujan kanssa samaa mieltä (=kuulosti hyvältä korvasyyhyyni). Tuo saarna puhutteli. Löysin heti tavan, miten sovellan sitä elämääni Kristuksessa. Se sai myös minut pohtimaan tämän blogin otsikon aihetta ”Rikos ja rangaistus”.

Joka tekee syntiä eli väärin eli rikoksen Jumalaa vastaan, voi katua ja pyytää anteeksi tekoaan. Jos on vilpitön ja tekee parannuksen, saa rikkomuksensa anteeksi (Joh 8:11). Jumalan rakkaus ja armo pelastavat synnin rangaistuksesta. Koska Jumalan edessä et kestäisi synnin kanssa olisi rangaistuksena kuolema. Siis pienikin synti johtaa kuolemaan ilman armoa, mutta toisaalta suurestakin synnistä voi vapautua ja aloittaa uudestaan pyhityksessä. Se on Jumalan tahto meidän jokaisen kohdalla (1. Tess 4:3). Mutta vaikka synnin rangaistuksen saa anteeksi, saattaa joutua kantamaan sen seurauksia elämänsä loppuun asti.

Maallinen oikeus toimii toisin. Siinä rangaistuksen kovuudelle on määritetty asteikko. Rangaistus määrätään (sakko tai vankeus) rikoksen vakavuuden perusteella. Demokratia pelaa siten, että vaaleilla valittu eduskunta säätää lait ja riippumaton oikeuslaitos soveltaa niitä kuhunkin tapaukseen. Lievissä tapauksissa ja erityisistä asiaa lieventävistä syistä voidaan rikoksen tekijä armahtaa. Niin ei tehdä koskaan vakavissa tapauksissa kuten murhissa tai törkeissä pahoinpitelyissä.

Keskeistä maallisessa oikeudessa on periaate:” Epäilty on syytön, kunnes hänet syylliseksi osoitetaan.” Vaikka tämä periaate on hyvä teoriassa, niin julkisuus voi olla todella julma. Jos seuraat joskus mitä syytteitä ja huhuja julkisuudessa levitetään, voi tuntua siltä, että periaate kuuluukin:” epäilty on syyllinen, vaikka hänet syyttömäksi todetaan”.

Taivasten valtakunnassa syyllisyyden näyttömenettely on täysin toisenlainen. Koska Jumala on tuomari, joka näkee ja tietää kaiken (Hebr 4:13), ei hänen edessään ”epäillyn” syyllisyyttä tarvitse todistaa. Jokaiselle kuuluu tuomio: ”syyllinen” (Room. 3:23). Rangaistus on kuolema (Room 6:23) ja ikuinen ero Jumalasta. Eikö kuulostakin lohduttomalta. Mutta sitten seuraa järisyttävä uutinen, jossa ainakin minun oikeustajuni sakkaa tosi pahasti. – Kuolemanrangaistukseni onkin jo kärsitty. Eikä tässä vielä kaikki. Rangaistuksen on kärsinyt täysin syytön (Hebr 7: 26-28). Ja tarina muuttuu yhä hurjemmaksi. Ilman omia tekoja, täysin ansaitsematta (=armosta) saan ottaa vastaan vapauttavan tuomion. (Ef. 2:8-9; 1 Joh 1:9). Lopulta kaikkein ihmeellisintä on, että niin monet jättävät tämän tilaisuuden käyttämättä (Matt 7:13).

On mahdotonta kuvitella, että maallisen tuomioistuimen edessä epäilty on ensin todettu syylliseksi murhaan ja moniin muihinkin rikoksiin. Sitten tuomari julistaa elinkautisen vankeustuomion ja lähettää vankilaan jonkun sellaisen, joka on syytön rikokseen. Tilanne olisi absurdi. Varmaan sellainen tuomari olisi vaikeuksissa ja häntä uhkaisi syyte väärästä tuomiosta. Näin siitäkin huolimatta, että tuo syytön alistuisi tuomioonsa.

Näin kuitenkin Jumala on tehnyt, koska Hän ei halua kenenkään joutuvan kadotukseen. Jumalan armon ja rakkauden määrää on ihmisjärjellä niin vaikea ymmärtää. Mutta se ei perustukaan järkeen vaan uskoon. (Jes 35:8 ; 1. Kor 1:18-24 , 2:14 , 3:19). Uskon lahja on vain otettava vastaan (Joh. 3:16)