Eloni pirtaan sopii monenlaisia  juhannusmuistoja. Yksi muisto evankelistavuosieni ajalta Lapista 1950 – luvulta on yhä kirkkaana mielessäni. Se tapahtui Länsi – Lapissa. Suomen Pellossa. Tukholman suomalaiset helluntailaiset kuuluivat Ruotsin suurimpaan helluntaiseurakuntaan siis Tukholman Filadelfiaseurakuntaan.  Suomalaiset helluntailaiset saivat toimia emäseurakunnan omistamassa rukoushuoneessa melko itsenäisesti. Suomalaisten kokoustoiminta oli vilkasta. Allekirjoittanut asui yhden kesän Tukholmassa. Sain todistaa ja julistaa evankeliumia maanmiehilleni. Seurakuntalaisille kerroin myös  kokemuksistani evankelistapolkuni alkuvuosilta Suomen ja Ruotsin puolen Tornionlaaksossa, jossa olin työtoverini kanssa liikkunut parina talvena. Suomalaisen ryhmän kuoronjohtaja, Topelius oli sangen kiinnostunut Lapin evankelioinnista. Silti yllätyin, kun hän erään kerran keskustellessamme kysäisi: ” Tarvitsisitteko siellä kokoustelttaa, johon voisitte kutsua ihmisiä kesällä Jumalan sanan äärelle”, kuoronjohtaja kyseli. Innoissani vastasin: ” Oikeastaan työtoverillani ja minulla oli salainen haave saada kokousteltta Lappiin.”

Kuoronjohtaja lupasi esitellä Nuuskakairan tarpeet seurakunnan johtoryhmälle. Siellä syntyi  myönteinen päätös. Jo seuraavana kesänä upouusi, hieno kokousteltta voitiin pystyttää useammalle Länsi – Lapin paikkakunnalle. Se oli Tukholman helluntaiseurakunnan rakkauden lahja Lapin evankelioimistyölle. Teltta palveli mainiona kokouspaikkana toistakymmentä vuotta molemmilla puolilla Väylää, joka on ollut Suomen ja  Ruotsin rajana 1800 vuoden alkuvuosista alkaen.

Muistoja uuden kokousteltan alkuhetkiltä

. Olimme pystyttäneet upouuden teltan Suomen Pellon Ylirannalle erään matkustajakodin pihaan. Omistaja oli luvannut teltan pystyttää. Oli juhannusaaton ilta. Ensimmäinen kokous teltassa oli pidetty. Paikallisten naisevankelistain ja meidän lisäksi olimme saaneet vierailevan julistajan ” Kävelevä Raamattu” nimellä tunnetuksi tulleen Sakari Vainionpään, Pohjanmaalta. Vainionpään Raamatun tuntemus oli ilmiömäinen. Vastaavaa en ole aiemmin, enkä myöhemmin missään tavannut. Tuohon ensimmäiseen tilaisuuteen ei järin paljon kuulijoita tullut, onneksi kuitenkin muutamia. Yksi kuulija jäi mieleeni. Hän oli pitkähkö, nuori Lapin mies. Jonkin aikaa mies istui hiljaa, häiritsemättä. Kun tilaisuus olo kestänyt n. puoli tuntia kaverin käytös alkoi häiritä. Vainionpää käveli örisevän miehen luo ja laski voimakkaan kätensä humalaisen päälle. En tiedä, miten humalikko sen koki. Tärkeintä oli, että hän rauhoittui ja oli hiljaa. Tilaisuuden loppupuolella kuului merkillinen kohahdus. Satuin sillä hetkellä olemaan puhujan paikalla, joten näin, mikä omituisen äänen aiheutti. Pitkä Lapin mies putosi penkiltä maahan! Hän nukkui raskaasti loppuajan, eikä millään tavalla häirinnyt. Pian tilaisuus päättyi ja kuulijat poistuivat valoisaan Lapin yöhön. En tiedä oliko juhannusyön tilaisuus erikoisen unettava, vai mistä johtui, että pitkä Lapin mies jatkoi nukkumistaan! Totesimme, ettei kokouksessa väsähtänyttä voi jättää yöksi yksin telttaan nukkumaan. Hänet piti saada tuttavan luo yön ajaksi. Mutta miten? Se oli kysymys, jota hetken  pohdimme. Yksimielisesti päätimme, että on saatava kärryt kuljettamiseen. Läksin etsimään lähitaloista kärryjä. Muistini mukaan sain kärryt kolmannesta talosta. Kävelin reippaasti runsaan sata metrin päässä olevaan telttaan. Siellä täysin väsähtänyt kokousvieraamme jatkoi untaan tyytyväisenä!  Iso Kirja sanoo, että ” seurakuntavirat ovat moninaisia.” Me evankelistat nostimme hänet kärryihin ja läksin työntämään nukkuvaa kaveria hänet, tuntevien ihmisten luo. ” Tarjosimme ”  kokousvierastamme moneen taloon. Onneksi lopulta löytyi talo, jonka omistajat tunsivat nukkujan. Kannoimme hänet sisään ja saatoimme huojentunein mielin lähteä lepäämään majapaikkaamme.

Vaiherikas päivä päätyi yön pikkutunneilla. Tuntui uskomattomalta, kun aurinko paistoi yhä täydeltä terältä, vaikka vuorokausi oli vaihtunut toista tuntia aiemmin. Juhannuspyhien jälkeen siirsimme teltan Kolarin Sieppijärvelle, jossa pidettiin uskovien Nuuskakairan ensimmäinen kastetilaisuus. Muutamia päiviä myöhemmin teltta kuljetettiin Kolarista Ylitorniolle. Siellä oli tosi väkirikkaat juhlat ja juhlien päätöspäivänä, sunnuntaina uskovien ensimmäinen kastetilaisuus. Viisi Jeesukseen uskovaa, kastetta pyytänyttä nuorta  kastettiin Kristukseen. Nuuskakairassa elettiin silloin ihanaa, siunattua herätyksen aikaa, Jumalalalle kiitos kaikesta! Rakas kotimaamme ja kansamme tarvitsee tänään hengellisen herätyksen virvoittavaa ja ihmisiä muuttavaa aikaa kipeämmin kuin mitään muuta. Nostalgisissa juhannusmuistoissa,

Jussi Jokisaari