Enkelin viesti

Enkeleitä onko heitä? Vai ovatko enkelit herkkien ihmisten harhakuvia tai vilkkaan mielikuvituksen tuotetta? Todennäköistä on se, että kysymykseen on yhtä monta vastausta, kuin kysyjääkin. Itse en ole koskaan enkeleitä nähnyt, vaikka olen toivonut näkeväni. Äskettäin vietettiin maassamme isänpäivää. Se palautti mieleen muutamia muistoja omasta isästäni. Niitä muistoja minulla isästä ei ole järin monta. Se johtuu siitä, että menetin isäni hyvin varhain. En ehtinyt aloittaa edes alakoulun ensimmäistä vuotta, kun rakkaan isäni ajallinen taival päättyi. Silloin en ymmärtänyt menetystäni. Yhä vielä kaipaan isää, vaikka hänen kuolemasta on kulunut vuosikymmeniä. Uskoon tuloni aikoihin tuli kotipaikkakunnallani melkoinen joukko nuoria. Nuorten joukolla oli voimakas halu viedä evankeliumin viestiä eteenpäin, jotta mahdollisimman moni saisi uuden elämän ja tulevaisuuden toivon. Siksi järjestimme tilaisuuksia uskosta osattomille. Vanhainkoti, jota silloin sanottiin kunnalliskodiksi oli paikka, jonne järjestimme hartaushetken syksyiseksi sunnuntaipäiväksi. Mieleeni jäi, että kyseinen päivä oli tuuleton ja melko lämmin. Tilaisuuden alkuun oli vielä runsaasti aikaa. Talon asukkaat toivottivat meidät tervetulleiksi. Eräs heistä oli Kiiskilän mummo. Hän oli äidilleni kaukaista sukua. Tervehtiessäni häntä hän kuiskasi.” Älä lähde pois ennen kuin käyt huoneessani.” Lupasin täyttää hänen toiveensa. Kohta sen jälkeen tilaisuus alkoi. Me vierailijat olimme nuoria ja vähän aiemmin uskon löytäneitä. Siksi meillä ei ollut pitkiä puheita kuulijoillemme. Muutama kertoi uskoontulostaan. Mutta laulaa sentään osasimme. Muutamia soittotaitoisia oli ryhmässä mukana. Nuorten joukon oli täynnä pelastuksen iloa ja riemua. Se loisti nuorten kasvoilta. Kitaran ja luutun kielet sointuivat kirkkaina ja puhtaina täydentäen innokasta laulua. Tilaisuus kesti noin tunnin. Tilaisuuden jälkeen oli kahvitarjoilu. Myös laulajat saivat kahvit tykötarpeineen. Tarjoilun päätyttyä vanhukset lähtivät huoneisiinsa. Kiiruhdin oitis Kiiskilän mummon huoneeseen. Toki mielessäni ehdin ajatella, mitä asiaa mummolla minulle on. Nuorten porukka lupasi odottaa minua, jotta pääsen palaamaan kotiin heidän kanssaan. Kiiskilän mummo

alkoi heti kertoa asiansa minulle Muistan yhä kertomuksen sisällön. Se oli seuraavanlainen: ” Kun isäsi sairasti kotona ennen kuolemaansa olin joskus valvomassa hänen huoneessa. Valvoessani eräänä yönä näin ilmestyksen, Huoneen päätyikkunan edessä oli pöytä. Perheraamattu oli avattuna pöydällä. Enkeli oli seisonut avoimen Raamatun äärellä ja kääntänyt seitsemän kertaa Raamatun lehden. Seitsemän päivää myöhemmin isäsi kuoli, muisteli Kiiskilän mummo isäni elämänkaaren viimeisiä vaiheita. Muutamia vuosia isäni poismenon jälkeen kuulin varmalta taholta isästäni, että hän oli tullut uskoon noin 3 viikkoa ennen kuolemaansa. Se tieto lämmitti sisintäni suuresti. Eräs Satakunnasta kotikylääni muuttanut helluntailainen aviopari oli opastanut isäni syntisten ystävän Jeesuksen tuntemiseen. Tieto oli minulle erittäin tärkeä. Kun itse tulin omakohtaisesti uskoon sain sisimpääni iankaikkisen elämän toivon, että tapaan isäni siinä toisessa todellisuudessa: iankaikkisessa elämässä, minkä Jeesus on luvannut kaikille ihmisille, jotka uskon kautta vastaanottavat Jeesuksen Vapahtajakseen. Näin Herra lupasi: ” Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun ikinä kuole. Uskotko sen? Siinä uskossa ja toivossa elän päivästä toiseen niin kauan, kunnes uskoni vaihtuu näkemiseen Herran luona. Silloin saan nähdä uskoni alkajan Jeesuksen sekä syntieni anteeksiantajan sekä kaikki ne, jotka ovat uskon kautta nöyrtyneet vastaanottamaan Jumalan armon Jeesuksen nimessä ja veressä. Onko sinulla jo tämä usko? Ellei ole nöyrry Jumalan edessä. Tee parannus synnistä ja vastaanota Jumalan armo. ” Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa meidän Herrassamme. Tämä lahja kuuluu myös sinulle. Sinun tehtä on ottaa Jumalan lahja vastaan. Muuta et tarvitse. ( Room 6: 23 ).

– Jussi Jokisaari