SAIRAUSKOHTAUKSEN SEURAUKSET ( OSA 1)

Elämä on yllätyksellistä. Yhden  karuimmista yllätyksistäni koin vuosia sitten Lapissa. Olin liikkeellä torniolaisen ystäväni kanssa. Lokakuisena iltana tulimme kutsuttuina lappilaisen veljen kotiin. Se oli harvinaisen iso maalaistalo. Pirtin koosta saa jonkinlaisen käsityksen, kun mainitsen, että talon isäntä oli muurannut siihen massiivisen avotakan. Isäntä sanoi pienimpien luonnonkivien painaneen 100 kiloa! Tulimme isännän taloon noin 19. 30. Emäntä oli kyläilemässä sukulaisten luona Varsinais- Suomessa. Pirttiin tultuamme isäntä viritti takkaan tulet. Se ei ollut kynsituli, vaan kunnon roihu. Takkapuut oli isoja. Jo tuolloin  ajattelin, että tuli kuluttaa runsaasti happea. Talo oli lähellä jokea. Ikkunoita oli joen puolella pitkä rivi. Jokaisen ikkunan vieressä oli tuuletusaukko. Mielessäni kävi ajatus luukun avaamisesta. Olin sen verran hienotunteinen, etten maininnut ajatuksistani isännälle. Me vieraat laitoimme vuoteet pirttiin. Sen jälkeen jutustelimme ja rukoilimme. Kävin  suihkussa ja sammutin valot 23. Ystäväni nukkui jo. 00. 40 heräsin kamalaan tunteeseen. Tuntui, että olen tukehtumaisillani. Nousin ylös ja avasin tuuletusluukun. Menin vuoteeseen yritin rukoilla. Ihmettelin, mitä minulle on tapahtunut? Toinen puoli päästäni oli ikään kuin tunnoton. Ihmetellessä kului ehkä 20 – 30 minuuttia. Kävin sulkemassa tuuletusluukun ja menin uudelleen nukkumaan. Heräsin ja nousin 6. 45. Myös ystäväni nousi vuoteelta. Toivotin hänelle hyvää huomenta. Hän   kysyi pelästyneenä: ” Mi, mitä sinä sanoit?  Hän ei ymmärtänyt puhettani. Isäntä oli tullut keittiöön valmistamaan aamupalaa. Hän tajusi, että jotain erikoista on tapahtunut. Saatuaan selville, etten pysty puhumaan hän totesi, että syötyämme lähdemme terveyskeskukseen. Niin teimme. Autoni oli pihassa. Nousimme siihen ja asetuin kuskin paikalle. Terveyskeskukseen oli 40 kilometriä. Ajaessani ymmärsin, ettei tämä ole aivan viisaan hommaa. Noin 15 kilometriä ajettuani mongersin kysymykseni: ” Pelottaako teitä?” Kaverini vastasivat; ” Ei pelota. Aja vain menemään!”  Tuohon aikaan liikuin paljon autolla. Kotimaan lisäksi myös Ruotsi tuli tutuksi.

Ajaessani päättelin, että  muutama kymmenen kilometriä menee vaikka nukkuessa.  Matka sujui hyvin. Terveyskeskuksen pysäköinti alueella pysäköin autoni. Marsimme vastaanottoaulaan. Isäntämme selosti tapahtuneen. Joukko ihmisiä odotti vuoroaan päästäkseen lääkäriin. Pääsin heti lääkärin pakeille. Hän tutki ja oli tilannut ambulanssin viemään minut Rovaniemelle. Matka oli 150 kilometriä! Sen aikana tein lopputilin elämästäni. Olin lähes varma, että ennen kuin pääsen Rovaniemelle olen siirtynyt rajan toiselle puolelle. Toiseen todellisuuteen. Hämmästyin, kun huomasin, että olemme Rovaniemellä. Ambulanssi kaarsi keskussairaalan pääoven eteen. Kello oli noin 13.00. Miehet kantoivat minut sisälle vastaanottoaulaan. Puolikymmentä hoitajaa oli siellä vastassa. Yksi hoitaja – ilmeisesti hän oli osastonhoitaja – sanoi kollegoilleen: ” Tämä mies viedään kolmannelle  osastolle huoneeseen 13. Hoitaja lähti heti työntämään minua sinne. Ambulanssimiehet lähtivät oitis paluumatkalle. Kun paarini olivat noin 5- 7 metrin etäisyydellä huone 13. ovesta sain viestin ylhäältä: ” Siellä huoneessa on ihminen, jolle sinä voit olla avuksi.” Ymmärsin siitä, ettei työni ole vielä tehty. Paarit työnnettiin sisään. Ovelta huomasin huoneen oikealla reunalla kolme miestä. He lepäsivät vuoteillaan.  Ajattelin, että yksi heistä on se, josta sain ” sähkösanoman” ylhäältä. Mutta kolmesta oli se, josta sain käytävällä tiedon? Sitä en tiennyt. Hoitaja vei minut  huoneen vasemmalla seinustalla ylimääräiselle paikalle.  Vaikka olin tosi väsynyt huokailin Herran puoleen. Kyselin mielessäni, kuka on se, jonka vuoksi minut tähän huoneeseen tuotiin?  Se ei heti selvinnyt. Lepäsin vuoteella hiljaa ajatuksissani kyselin kuka mies oli minua odottamassa. Hoitaja toi iltapalan kaikille huoneen potilaille.  Seuraavan yön nukuin tosi hyvin. Heräsin virkeänä noin 5. aikaan. Nousin ylös ( Kävelykieltoani en muistanut). Sisimpäni täytti kiitollisuus. Kävelin yöhoitajan luo. päivystyshuoneeseen. Pyysin kynän ja kirjoituspaperin. Ne saatuani marssin huoneeseeni. Istuin ikkunan edessä olevan neliskulmaisen pöydän ääreen. Kädessäni ollut kynä alkoi liukua paperilla. Huomasin paperille syntyneen kiitosrunon. Se kohdistui sairaalan henkilökuntaan. Mutta ennen kaikkea se kumpusi hyvää Jumalaa kohtaan. Lähes heti runon kirjoitettuani palautin kynän ja paperin yöhoitajalle. Noin 7 tienolla alkoivat päivän rutiinit .

 

Jussi Jokisaari