Viime blogissani pohdin erilaisia motiiveja osallistua seurakunnan kokouksiin. Jatkan samasta kokousteemasta tällä kertaa hiukan eri näkökulmasta.
Seurakunnassa on tietty viikko-ohjelma. Sen runko on sama viikosta toiseen. Se on hyvä, koska se helpottaa asioiden hallintaa. Se on aikanaan hyväksi havaittu ja sen perusteella jokainen tietää milloin kokous alkaa ja suunnilleen miten se etenee. Jokaisella kristillisellä yhteisöllä on oma jumalanpalveluskaavansa, joka joissakin seurakunnissa on suhteellisen vapaa ja toisilla tarkkaan strukturoitu eli kaava on ohjelmoitu pienintä yksityiskohtaa myöten.
Yleissääntö lienee, että mitä vanhempi kirkkokunta tai uskonliike, sitä kaavamaisemmaksi jumalanpalveluskäytäntö muodostuu. Syntyy perinteitä, joilla on hyvä tarkoitus, mutta joskus niistä voi tulla este seurakunnan kasvulle. Perinteet eivät kenenkään vuosikymmeniä seurakuntaan kuuluneen jäsenen uskoa uudista. Tapa, joka joskus on tavoittanut ihmisiä, ei välttämättä toimi enää nykypäivänä. Esimerkiksi ennen kesäisin järjestettiin telttakokouksia. Niistä luovuttiin monin paikoin n. 15 vuotta sitten kun kaupungistumisen myötä vuosikymmenien perinne ei enää toiminut.
En vastusta perinteitä. Hyviä tapoja tulee kunnioittaa. Yhteiskunnassamme monet hyvät perinteet ovat murtuneet viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Esimerkiksi suhtautuminen avioeroihin, alkoholiin, abortteihin ja seksuaalisuuteen on ns. vapautunut. Monet näkevät kehityksen hyvänä, mutta Raamatun näkemys näihin on toinen ja ne voivat olla kaukana todellisesta vapautuksesta.
Myös seurakunnissa moniin asioihin suhtaudutaan vapaammin. Monet asiat ovat nykyisin paremmin kuin ennen. Esimerkiksi suhtautuminen pukeutumiseen ja musiikkiin tai muihin ulkoisiin tekijöihin on vapautunut ja keskustelu arkaluontoisistakin asioista on avointa ja rehellistä verrattuna isoisän nuoruusvuosiin.
Mutta eipäs eksytä täysin asiasta vaan palataan otsikon aiheeseen. Olen miettinyt, miten srk:n jumalanpalveluksia voisi uudistaa ja onko siihen tarvetta. Tällaiset asiat kuuluvat tietenkin vanhemmistolle. Siis kysymys: ”Onko tarvetta ja voitaisiinko jotenkin aktivoida koko seurakuntaa ja kokoustoimintaa?”
Usein sanotaan, että seurakunta on kuin perhe. Siksi joskus mietin miksi kokouksessa muusikko tai kuoro ovat esittäjiä ja muu seurakunta on yleisö. Vähän sama koskee saarnoja. En toki vastusta taidokasta musiikkia tai saarnoja. Ne ovat kokouksen perusasioita, mutta miksi seurakuntaperheessä joku on esiintyjä ja kuulijat ovat yleisö. Onko seurakunnan kokous perheenjäsenten tapaaminen vai teatteriesitys? Perheitä on erilaisia, mutta omassa perheessäni kukaan ei esitä toisille musiikkia tai saarnoja. Jos saarnaisin vaimolleni ja lapsilleni tulisi varmaan ”yleisölleni” tarve poistua kuka minnekin. Jos taas päättäisin musisoida perheelleni, olisi sillä niin vakavat seuraukset perhesovulle, etten tohdi edes harkita moista uhkarohkeaa tekoa.
Sitten pari ehdotusta, jotka heitän ilmaan. Mielenkiitoista nähdä ottaako kukaan kiinni vai putoavatko ne maahan tai hajaantuvatko ne tuuleen.
Ensimmäiseksi. Kokousten musiikkiosiossa vältettäisiin puhumasta esiintyjistä ja yleisöstä. Olemme kaikki seurakunnan jäseniä tai mahdollisia tulevia jäseniä. Musiikki saisi sisältää paljon yhteislauluja johon kaikki pääsisivät mukaan. Pidän siitä, että sanat heijastetaan seinälle. Tämä tapa on hyvä. Konsertit ym olisivat erikseen.
Toinen ja hurjempi ajatus on, että saarna olisi lyhyt ja tiivis. Vapautuva aika käytettäisiin siihen, että kuulijat saisivat esittää sen sisällöstä 2-3 (lyhyttä) kysymystä ja saarnaaja vastaisi. Jos ei kukaan kysyisi, voisi joku seurakuntalainen kertoa jostakin rukousvastauksesta tai pitää todistuspuheenvuoron. Idea on kopioitu työelämän seminaareista, joissa usein on tilaisuus esittää kysymyksiä alustuksen jälkeen. Saarnahan ei ole alustus, jonka avulla annettaisi tietoja ja mielipiteitä keskusteltavaksi, mutta joskus kaipaisin johonkin lisäselvitystä. Vuorovaikutus seurakunnassa lisääntyisi. Ei kai haittaa jos saarnasta myös oppisi jotain? Vai ajattelemmeko, että vain Pyhä Henki saa toimia linkkinä puhujan ja kuuntelijan välillä? Eikö saarnan tulisi johtaa asennemuutokseen tai edes tuoda uutta pohdittavaa kuulijalle? Hyviä saarnoja tulee ja menee mutta hyötyä siitä on vasta sitten, kun se tulee lihaksi eli muuttaa asennetta ja tekoja.
Arto Siitonen