“SE OLI SITKEETÄ LIHHOO…”

Pitkäaikainen ystäväni ja kollegani vieraili kodissamme. Monia muistoja nousi – mieliimme – vuosien varrelta. Tässä eräs ystäväni kertoma. Ystäväni tytär oli ollut kylässä lapsuuskodissaan 3 – 4 vuoden ikäisen tyttärensä kanssa. Vierailuaikana oli kotiseurakunnassa viikonlopulla lähetysmyyjäiset. Myyjäisten yhteydessä oli myös tilaisuus ruokailla. Isovanhemmat olivat aterioineet vieraittensa kanssa. Tyttö oli napostellut ateriaansa hiljaisena ja tyytyväisen oloisena äitinsä ja isovanhempiensa kanssa. Sen jälkeen he palasivat mummolaan. Mummola oli tytön lempipaikka. Siellä aika ei koskaan tullut pitkäksi. Kuten tiedämme mummoilla on ilmiömäinen kyky keksiä lastenlapsilleen mielekästä tekemistä. Mukava päivä kului iltaan ja oli iltapalan aika. Mummon valmistama ruoka oli maistunut pikkuvieraalle. Syvän hiljaisuuden vallassa hän oli sitä napostellut. Sitten, täysin yllättäen tyttö oli tuuminut: ” Se oli sitkeetä lihhoo siellä kilkossa!”  Päivän aikana lapsi ei ollut kommentoinut millään tavalla seurakunnassa käyntiään. Ja sitten hän esitti nasevan kommenttinsa. Vapahtajamme totesi muinoin, että ” Lasten ja imeväisten suusta sinä valmistat itsellesi kiitoksen:” Samoin on  tänään. Pieni lapsi voi tietämättään paljastaa syviä hengellisiä totuuksia. Ystäväni lapsenlapsen sanat nousivat tänään mieleeni, kun kuuntelin rakkaan paimenemme Mikan opetuspuhetta. Mika puhui profeetta Elian elämän loppuvaiheista. Elian oppilas Elisa seurasi herraansa. Elisa ei tahtonut tyytyä siihen, mitä Elia oli saanut. Hän tahtoi saada kaksinkertaisen voiman, siitä mitä Elia oli saanut. Elia oli saanut Jumalalta ihmeellisen voiman. Sen kautta oli tapahtunut ihmeitä. Elisa tiesi, että Elian vaellus oli päättyvä. Hän kuuli, että jos hän näkee Elian lähdön, niin profeetan lupaus toteutuu, ellei hän sitä näe lupaus ei toteudu. Raamatussa kerrotaan, miten yhtäkkiä ilmestyivät  tuliset hevoset ja -vaunut ja Elia vietiin niillä taivaaseen.  Elisa ei tyytynyt vähään. Hän tahtoi saada puolta enemmän kuin Elia! Kuten Mika – pastorimme opetti Elisan piti seurata Eliaa loppuun asti: Gilgaliin, Beeteliin, Jerikoon ja lopuksi Jordanille. Kuulimme, Elian ja Elisan matka kuvaa eri asiota. Niistä ei enempää. Viimeinen paikka Elian ja Elisan matkalla oli Jordan  – kuoleman paikka.

Elia on Jeesuksen esikuva. Elisa seurakunnan esikuva. Jeesus kulki fyysisesti  Jordanille. Hänen airuensa Johannes kastoi hänet Jordanissa. Myös Jeesus kulki myös hengellisessä mielessä Jordanille – kärsimyksen ja kuoleman paikalle. Sinut ja minut on kutsuttu Elisan tavoin seuraamaan Jeesusta – kuoleman asti. Se on paikka, jonne ihminen ei millään haluaisi joutua. Olen omakohtaisesti oppinut, että ” vanha Jussi ” eli lihallinen mieleni – ei  haluaisi – millään käydä kuoleman tielle. Mieleeni  palautui lapsen lausahdus, kun hän mummolassa iltapalaansa napostellessaan oli muistellut päivällistä seurakunnassa ateriointiaan: “se oli sitkeetä lihhoo,  siellä kilkossa.” Siihen päätelmään olen itsekin tullut. Yhtä kaikki. Omaa lihaani on kuumennettu monenlaisissa paikoissa: kärsimysten tulessa, ahdistusten pätsissä, sairauden tuskissa, joskus ikään kuin grillihiilten keskellä. Tuloksetta. Liha elää ja voi hyvin. Eräsi tapa on, jolla lihan saa hiukan hiljaisemmaksi on paasto. Nuoruudessani paastottiin paljon. Joskus paastosin itsekin. Erehdyin jopa ajattelemaan, että nyt aatu tuli nujerrettua. Kerralla ja lopullisesti! Vain hetki, kun havahduin tosiasiaan. Aatu oli vain hetken nukkumassa! Herättyään se oli entistä ärhäkkäämpi. Valitettavasti. Ihmeekseni olen huomannut, etten ole ainoa ” vanhaa aatua ” vastaan taisteleva.” Yksi taistelijoista oli apostoli Paavali. Hän vaikeroi.  ” Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” Vaikuttaa siltä, kuin apostoli olisi ollut lähes toivottomassa tilassa. Onneksi Pyhä Henki tuli apuun. Siksi hän ilahtuneena huudahti:” Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta.” Vain Hänen kauttaan saamme voiton  “vanhasta aatustamme. “Jeesus on lopullisen voiton takaajamme. Siksi kiinnitä katseesi Häneen – tänään ja jokaisena  päivänä.

 

Jussi Jokisaari