Jumalan kosketus

Milloin olet viimeksi kokenut voimakkaasti: ”Nyt Jumala on läsnä”? Toki tiedät, että Hän on aina lähelläsi. Kun tulit uskoon, Hän ympäröi sinut rakkaudella ja tunsit sen. Sitten on kulunut vuosia ja tuntuu, että Hän on etääntynyt. En tiedä sinusta mutta minulle ainakin on käynyt näin.

Sitä lukee Raamattua, mutta kaikki on jotenkin niin rutinoitunutta. Kaipaa Jumalan voimakasta läsnäoloa. Seurakunnassa on hyvä ilmapiiri, mutta siihenkin on jo tottunut. Rukoilee muiden ja itsensä puolesta, mutta mitään todella rajua ei vain tapahdu. Tuntuu siltä, että onkohan Jumala minut jotenkin unohtanut.

Minulla on ollut jonkin aikaa tällainen tunnetila. Kuin Jumala olisi hoitamassa muita, muttei minua.

Sitten tapahtuu jotain aivan poikkeuksellista. Yllättäen syntyy tilanne, jota ei voi selittää mikään muu kuin Jumalan kosketus. Kaiken keskellä. Minulle se tapahtui matkalla eräässä suurkaupungissa.

Se tapahtui näin:

Lauantaina 19.5. 2018 meitä oli 8 hengen ryhmä suomalaisia kaupungin metrossa. Nousimme täyteen ahdettuun metrojunaan matkustaaksemme yhden asemavälin, joka kestäisi n. 2 min. Tarkoitus oli kaikkien mennä samasta ovesta sisälle. Totesimme, ettemme taida mahtua junaan ja niinpä kiirehdimme seuraavalle ovelle.

Metrojunan ovet ovat auki n. 20 sekuntia, joten tiesimme, että meidän on kiireesti ahtauduttava sisälle tai muuten porukka hajaantuu kahteen ryhmään. Se ei olisi toivottu tilanne. Meidän lisäksemme junaan oli tietysti tunkemassa muitakin, lähinnä paikallista väestöä. Siinä tungoksessa se tapahtui.

Kun siis tunkeuduimme metroon, oli tilanteessa melkoista tönimistä. Vaikka oli lauantaiaamu, metrojuna oli tupaten täynnä. Heti kun ovet sulkeutuivat, sain aavistuksen, että taskut on tarkastettava.

Uskon, että tämä päähän pälkähtänyt ajatus oli Jumalan ensimmäinen puuttuminen asiaan. Huomasin, että kummassakaan taskussa ei ole enää lompakkoa, jonka olin muutama sekunti aikaisemmin vielä omistanut.

Toisen kerran Jumala puuttui tilanteeseen, kun aloin möykkäämään asiasta. Aikaa tilanteen selvittämiseen oli vain hetki, enkä tiennyt mitä tehdä. Kuulin, että kaveriltani oli myös viety lompakko. Aloin toimia nopeasti. Tämä ei ole minulle tyypillistä. Sairastan vakavaa tautia ja sen seurauksena toimintakykyni on hidastunut. Nyt metrossa toimin täysin odotuksista poiketen.

Ensin syytin takanani olevaa henkilöä, mutta hän vaikutti ulkopuoliselta. Sen jälkeen Jumala puutui kolmannen kerran tapahtumiin. Näin edessäni selkä minuun päin kaksi henkilöä ja Jumalalta sain ohjeen: ”katso tuon toisen kättä.” Minulla ei ole erityisen tarkka näkö, ei huomiokyky, eikä muutenkaan edellytyksiä paljastaa taskuvarkaiden silmänkääntötemppuja, mutta nyt näin kuinka vasemmalla puolella olevan käsi kävi kohti oikeanpuolimmaista ja todella nopeasti tapahtui jotain epämääräistä, aivan kuin musta esine olisi siirtynyt kädestä toiseen. En usko, että sattumalta juuri oikealla hetkellä sain ajatuksen katsoa tuon henkilön kättä. Ajoitus ja ohje olivat täydellisiä.

Neljäs epätavallinen tapahtuma oli, kun Jumala rohkaisi minua koputtamaan tuon miehen olkapäätä ja sanoin suomeksi: ”Hei sä veit mun lompakon” Tämäkin oli todellinen ihme, koska tuo mies oli isokokoinen, enkä ollut varma asiasta. Järjellisesti ajatellen se oli hulluutta. Ensinnäkin lompakon takaisin saaminen oli hyvin epätodennäköistä. Toiseksi, paljon todennäköisempää oli, että tuo tyyppi olisi ollut väkivaltainen tai jopa aseistautunut. Jälkeenpäin vasta tajusin mitä olisi voinut tapahtua. Olisi voinut käydä huonostikin.

Olin jo varma, että lompakkoni on mennyttä, mutta sitten viidennen kerran Jumala puuttui asiaan. Saavuimme seuraavalle asemalle ja metron ovet avautuivat. Kaikki poistuimme ja silloin varas pudotti (tai häneltä putosivat) lompakot metron lattialle. Mitään ei ollut viety. Todennäköisempää olisi ollut, että varkaat olisivat vain pitäneet varastamansa ja poistuneet metrosta kadoten väkijoukkoon. Lompakoissa oli luottokortit ja huomattava summa rahaa.

Nytkin näillä varkailla ei ollut mitään syytä heittää lompakoita metron lattialle, sillä minäkin olin jo luopunut toivostani saada sitä takaisin. Kuitenkin kaverini huomasi lompakot ja niin tilanne päättyi onnellisesti.

Vain noin kahden minuutin aikana ehti tapahtua monta ihmettä.

Olen varma, että Jumala ohjasi tapahtumia. Tuo lyhyt hetki sisälsi niin monta epätodennäköistä vaihetta. Jumalalla on kaikki valta. Hän voi auttaa tilanteissa, jotka inhimillisesti ovat toivottomia. Niin tässäkin.

Sain kaipaamani Jumalan kosketuksen ja uskolleni vahvistuksen.

 

Arto Siitonen