Identiteetti, minäkuva ja itsetunto

Aloitetaan määrittelemällä nämä kolme termiä, jotka helposti sekoitetaan toisiinsa. Olen kerännyt määritelmät psykologian oppiaineistosta soveltaen siihen insinöörilogiikkaa. Jos ette ymmärtäneet tätä lausetta ei haittaa: en minäkään sitä ymmärtänyt. Se kuulostaa vaan niin kivalta. Seuraavassa selviää (toivottavasti) mitä sillä tarkoitan.
Identiteettini on kehys eli se ryhmä, johon kuulun. Esim. sukupuoli, ammatti tai poliittinen/uskonnollinen vakaumus. Jussi Viisteensaari kirjoitti Siltalehteen hyvän kirjoituksen uskovan ”Kristus-identiteetistä”.
Minäkuva vastaa kysymykseen millaiseksi itseni koen. Siinä on tärkeää persoonalliset piirteet ja luonteen laatu, esim. ujous, rohkeus, viisaus, uskollisuus jne. Se kehittyy koko elämän ajan ja siihen vaikuttaa mm. lähimmiltä ihmisiltä saatu palaute.
Itsetunto liittyy läheisesti kahteen edelliseen. Itsetunto kuvaa sitä, miten arvostat itseäsi. Se on itsensä hyväksymistä ja omiin mahdollisuuksiin uskomista.
Otan vielä esimerkin, joka havainnollistaa näitä termejä. Minulla on seurakunnassa blogistin identiteetti. Tässä tehtävässä minäkuvani on rohkea ja haastan lukijoita pohtimaan ja olemaan kriittisiä, mutta pitäytymään Jumalan pyhässä sanassa. Lisäksi ainakin yritän viljellä huumoria. Itsetunto on sitä, että en yli- tai aliarvioi tehtävääni.

Itsetunto on tämän blogin varsinainen aihe ja näkökulma. Seuraavassa pohdintaa siitä.
Meitä loukataan ja me loukkaannumme useita kertoja elämän aikana. Meitä loukkaavat ihmiset tekevät sen vahingossa, ilkeyttään, huumorin varjolla tai muusta syystä. Mitä heikompi itsetunto meillä on, sitä syvemmälle loukkaus uppoaa meihin. Seurauksena on joko katkeruus tai anteeksianto. Jos loukkaaminen jatkuu, voi itsetunto saada pahoja vaurioita. Tällöin on kyse kiusaamisesta. Se on toisen ihmisen hyödyntämistä omiin itsekkäisiin tavoitteisiin tai pelkkää ilkeyttä. Voi olla, ettei kiusaaja ymmärrä mitä vahinkoa on aiheuttamassa. Tällöin siihen olisi puututtava, mutta valitettavasti lähipiiristä ei aina löydy tarpeeksi viisasta ja vahvaa ihmistä, joka puuttuisi asiaan ja saisi kiusaamisen loppumaan.
Anteeksipyytäminen on paikallaan silloin kun ymmärtää tehneensä väärin toista ihmistä kohtaan. Erityisesti vakavissa tapauksissa se ei ole mikään rutiinisuoritus, jossa sanotaan: ”Sori”, vaan loukkaus tulee käsitellä.
Loukkaannummeko liian helposti, jos joku sanoo meille ikävästi? Onko meillä heikko itsetunto ja yliherkkä omatunto. Meillä on Kristus-identiteetti, mutta millainen on minäkuvasi?
Kun olin pieni poikanen ja pahoitin mieleni jostakin loukkauksesta, sanoi isäni: ”Ei haukku haavaa tee”. Ehkä hän ei ollut maailman paras kasvatuspsykologi, mutta näin jälkeenpäin ajatellen sodankäyneellä veteraanilla oli tervettä järkeä enemmän kuin nykyään monella oppineella tekoviisaalla.
Entäs vahva itsetunto? Supervahva itsetunto ei koskaan pyydä anteeksi tekojaan tai sanojaan. Se ei myöskään välitä lähimmäisen loukkaamisesta eikä siitä, että toisellakin on lupa esittää mielipiteensä. Se ei tunne armoa, eikä rakkautta. Se on sairastunut narsistinen tila. Se ei myönnä virheitään edes silloin kun huomaa olleensa väärässä. Se haluaa olla vain minä itse. Se on kuin panssari eikä sitä läpäise mikään.
Ylivahva tai heikko itsetunto voi johtaa juoruiluun. Jos huomaa jossakin ihmisessä tai ilmiössä (omasta mielestään) puutteen tai virheen, juoruilijan on kerrottava siitä osoittaakseen omaa erinomaisuuttaan. Jos itsetunto on ylivahva, menee hän paljastamaan sen asianomaiselle henkilölle, mutta oman virheellisen käsityksen mahdollisuutta hän ei suostu edes harkitsemaan. Heikon itsetunnon omistaja vie myös asiaa eteenpäin, mutta hän- ei tietenkään- mene kertomaan löytöään virheen tekijälle vaan kaikille muille. Tällaista ”lihankasvatusta” tapahtuu joka puolella ihmissuhteissa. Mikä auttaisi sen välttämisessä?
Millainen sitten on hyvä itsetunto? Heikko murenee vähäisestäkin vastoinkäymisestä ja loukkauksista ja vahva taas ei näe koskaan omia virheitään. Torjutaan kaikki faktat, jotka eivät mahdu omaan maailmaan.
Vahvuus – heikkous on itsetunnolle mielestäni väärä mittari. Jeesus on tässäkin meille hyvä esikuva. Hän kärsi syyttömänä, häntä pilkattiin ja lopulta häpeällisesti ristiinnaulittiin. Hän olisi voinut välttää tämän häpäisyn, mutta Jeesuksella oli missio. Hän täytti sen. Hän ei jäänyt hautaan vaan nousi ylös kuolleista. Huolimatta kärsimyksistä Hän ei edes Pietaria syyttänyt pettämisestä. Jeesuksen itsetunto oli terve.
Oikea kysymys ei olekaan, onko itsetuntosi heikko vai vahva vaan miten terve on sinun (ja minun) itsetunto.
Meillä, joilla on Kristus-identiteetti, ymmärrämme, että olemme ” valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa” (1. Piet 2:9) mutta ilman omia ansioita (Ef. 2:8). Tämä on mielestäni paras perusta terveelle itsetunnolle.

Ps. Tämä blogi itsetunnosta piti julkaista jo marraskuussa, mutta jokin esti. Kun luin Jussi Viisteensaaren kirjoituksen, tajusin, mikä se jokin oli. Blogin sisältö meni uusiksi.

 

Arto Siitonen