”Heräät Helevetin peräseinällä!”

Evankelistan elämä on mielenkiintoista, sisäisesti rikasta ja täynnä yllätyksiä. Seuraavassa pieni väläys siitä, mitä voi tapahtua.  Tämä tapahtui Lapissa kauan sitten kauniina keskikesän päivänä. Asevelvollisuuteni suurimman osan suoritin Helsingissä siviilipalveluksessa. Vapaa – aikana osallistuin uskovien poikakavereitteni kanssa varsin aktiivisesti helluntaiseurakunnan työhön. Kuoron mukana vierailimme sairaaloissa, vankiloissa ja vanhainkodeissa. Lauloimme ja kerroimme innokkaasti Herrasta, kun siihen tilaisuuksia tuli. Lähinnä vankilatilaisuuksissa oli tilaisuus julistaa evankeliumia. Noihin aikoihin koin sisäisessä maailmassani yhä selvemmin Herran kutsua kokoaikaiseen evankeliumin työhön. Tunnoista en puhunut edes parhaalle kaverilleni. Kun palvelusaikani päättyi sain pian hyvän työpaikan, jossa oli kohtalainen palkka. Siitä huolimatta olin sisäisesti tyytymätön. Koin sen johtuvan siitä, että ymmärsin olevani väärässä paikassa. Tiesin, etten ole tehtävässä, jossa minun tulisi olla. Sisäisessä  ristiriidassa olin tyytymätön elämääni. Siitä huolimatta en rohjennut avautua yhdellekään ihmiselle. Tätä jatkui muutama kuukausi. Eräänä syyspäivänä vuosien takainen tuttavani tuli yllättäen luokseni. Hänellä oli asiaa. Se yllätti minut täysin. Hän oli saanut toimeksiannon ylhäältä. Hän pyysi minua työtoverikseen evankelistaksi Länsi Lappiin eli Nuuskakairaan!  Se oli yllätys vailla vertaa! Keskustelimme tuona iltana useita tunteja. Tuttavani oli käynyt Nuuskakairassa. Hän oli ollut mukana hengellisissä tilaisuuksissa puhumassa ja laulamassa. Hän koki, että nyt oli Länsi – Lapissa aika julistaa evankeliumia. Sanoin tuttavalleni, ettei minulla ole edellytyksiä hengelliseen työhön. Pettyneenä hän lähti pois. Sen jälkeen jouduin sisäisesti tosi ahtaalle. Tilanne kehittyi nopeasti siihen, että minun on saatava selvyys sisimpäni kipuihini ja kysymyksiin. Ilmoitin tuttavalleni, että jos kotiseurakuntani ja sen vanhimmat ovat valmiita siunaamaan minut koe – evankelistaksi olen valmis lähtemään. Halusin saada selvyyden onko Herra kutsunut minut hengelliseen työhön, vai ovatko sisimpääni raastaneet ajatukset oman sielumaailmani harhoja? Lähtöni esteenä oli yksi asia. Onko kotiseurakuntani vanhimmat ja seurakunta valmis siunaamaan koe – evankelistaksi.

Yllätyin, kun vanhimmat ja seurakunta oli valmis siunaamaan minut koe – evankelistaksi ilman palkkaa tai kannatusta.  Myöhään syksyllä läksimme. Pidimme kokouksia kodeissa ja kouluissa siis siellä, minne ovia avautui. Niin kului syksy jouluun asti. Joulunpyhiksi matkustimme Pohjanmaalle lapsuuskoteihimme. Vuoden vaihduttua palasimme Nuuskakairaan. Pian alkoi tapahtua! Nuoria ja keski- ikäisiä ihmisiä alkoi tulla uskoon. Rukoilimme heidän kanssaan ja puolestaan.  Taivas vastasi. Uskoon tulleet täyttyivät Pyhällä Hengellä tulella ja ilolla. Raamattua tutkittiin yhdessä ja yksin. Uskoon tulleet ymmärsivät pian, että kaste kuuluu Herraan uskoville.

Kesän tultua järjestimme useita kastetilaisuuksia työalueellamme.  Lapin maakuntatelttaa kuljetettiin  Postin linja – auton katolla pitäjästä toiseen. Näissä merkeissä olimme Ylitornion rautatieasemalla. Etelästä tulevasta junasta tuli noin 10 henkeä autoon, jossa olimme. Auton lähdettyä liikkeelle junasta tullut ryhmä alkoi laulaa tuttua hengellistä laulua: ” Kun Jeesus on omana mulla ”… Jostain syystä laulu ei alkanut sujua. Työtoverini oli edessäni ehkä noin 2 metrin päässä käytävällä. Kuiskasin: ” Yhdytään mekin lauluun.” Toverillani oli voimakas, selvä ja kuuluva ääni. Hän alkoi laulaa. Myötäillä hiljaa laulun sanoja. Rautatieasemalta nousevien mukana tuli vierelläni vapaana olevalle paikalle keski – ikäinen nainen. Heti laulun loputtua hän kääntyi puoleeni ja kysyi: ” Oletteko tekin uskomassa?” Vastasin: ” Kyllä minä olen Jumalan armosta uskossa.”  Nainen jatkoi hiukan hätääntyen:” Ette kai te ole vain niitä helluntailaisia?” Vastasin: Kyllä minä kuulun helluntaiseurakuntaan.” Nainen parahti: ” Voi, voi! Te olette noin nuori ( olin vähän ennen täyttänyt 23) ja olette noin väärään joutunut. ” Olin hämmästyvinäni. Avasin vieressäni olevan salkkuni. Nostin Raamatun salkustani. Ojensin sen naiselle ja sanoin: ” Tässä on Raamattu. Osoittakaa minulle tästä, missä olen väärässä, että voin tehdä parannuksen. Sillä haluan päästä taivaaseen.” Vierustoverini vastasi: ” En minä osaa teitä Raamatulla neuvoa! Ei minulla ole aikaa Raamattua lukea. Mutta minä toivon, että tapaisitte jonkun vanhan saarnamiehen. He kyllä osaisivat teitä neuvoa.” Nyt kurillisuuteni pulpahti esiin, ja sanoin:” Niin tuolla kylällä, jonne olen menossa asuu lestadiolainen vanha saarnaaja Väinö Luttu. Olen monta kertaa halunnut tavata häntä, muttei se ole onnistunut.”

Hämmästyin, kun nainen parahti:” Ei, ei! Väinö on joutunut aivan väärään, kunnon luopunut meistä vanhoista!”  On pakko tunnustaa, että yllätyin hieman. Minä olin väärässä ja Väinö oli aivan väärässä!!! Huomaamattani oli vierelläni istuva vaihtunut. Vasemmalla puolellani istui nyt arviolta noin 75 vuoden ikäinen mies. Hän alkaa paatoksella selostaa evankelista Filippuksen ja etiopialaisen kuningattaren hoviherran kohtaamisesta Gassan tiellä. Ihmettelin miehen aihevalintaa. Ajattelin innoissani hetkeä, kun saan lyödä hänelle niin sanotusti ” luun kurkkuun.” Siihen ei kuitenkaan tullut tilaisuutta. Sillä Postiauto saapui juuri sille kylälle, jonne olimme telttaa viemässä. Pyysin vieressäni istuvalta anteeksi, ja nousin ylös. Sanoin, että matkani päättyy, joten joudun poistumaan. Nostin päällystakkini naulasta käteni mutkaan, hattuni hyllystä ja sallkun käteeni. Läksin astelemaan auton peräosasta etuovea kohti. Vanha mies korottaa äänensä ja sanoo: ” KYLLÄ SE ON YSTÄVÄ SILLÄ LAILLA, ETTÄ JOS ET PARANNUSTA TEE, NIIN HELEVETIN PERÄSEINÄLLÄ HERÄÄT VIIMEISENÄ PÄIVÄNÄ! MINUN TÄYTYY NÄIN SUORAAN SANUA KAIKKIEN KUULLEN!” Samalla hetkellä nousee mieleeni Raamatun jae: ” Sen tähden sinä, oi ihminen, et voi millään itseäsi puolustaa, olitpa kuka hyvänsä, joka tuomitset. Sillä mistä toista tuomitset, siihen sinä itsesi syypääksi tuomitset, koska sinä, joka tuomitset, teet samoja tekoja.” Edellä mainitut sanat nousivat mieleeni kristallin kirkkaana. Muutaman sekunnin mietin sanonko sanat tuomarilleni. Koin kuitenkin parhaimmaksi vaieta.  Lasketussani tielle totesin toverilleni: ” Olipa setä lukenut itsensä tuomariksi.” Postiauton katolla ollut teltta laskettiin maahan mastoineen ja tykötarpeineen. Se pystytettiin pian muutaman kymmenen metrin päähän. Kokoussarja päättyi sunnuntaina. Päivällä oli kastetilaisuus valtavan kansanjoukon todistaessa viiden Kristuksen seuraajan ottaessa kasteen Kristukseen. Sunnuntai – illan tilaisuuden loppuhetkessä kaksi nuorta luovutti elämänsä Jeesukselle. Toinen perheen isä. Toinen ison perheen äiti. Näin evankeliumin viesti meni hiljalleen eteenpäin. Kiitos ja kunnia tästä kaikesta Jeesukselle, kaikkien ihmisten Vapahtajalle. Hengellinen runoilija toteaa: ” Herramme Jeesus on itse läsnä, Hän toimii ken häntä estää voi? Se tuli, jonka Hän maahan heitti iäti loistavan liekin loi.”

 

Jussi Jokisaari