Elämää suurempi asia?

Oletko kuullut sanonnan: ”Se on elämää suurempi asia”? Olen miettinyt tätä kysymystä. Eikö elämä ole kaikkein suurin ja tärkein asia? Tuon sanonnan täytyy olla mahtipontista liioittelua, eikö vain?

Tänä kesänä meistä monien, varsinkin miesten suuri siunaus (ja naisten mielestä kirous) on ollut jalkapallon MM-kisat Venäjällä. Kun seurasin otteluita kotisohvaltani, huomasin selostajan käyttävän jalkapallosta tuota sanontaa

Onkohan niin, että näin ajattelevalla ihmisellä elämä on pieni asia. Joskus nuoret sanovat katsellessaan vanhempiensa muka tylsää elämää: ”hanki oma elämä.” Tämäkin sanonta on mielenkiintoinen, koska jokaisella on se yksi ja ainoa elämä. Sen on Jumalalta lahjaksi saanut ja se kerran otetaan pois.

Seurasin ottelua Englannin ja Ruotsin välillä. Läntinen naapurimme on osallistunut monta kertaa jalkapallon lopputurnaukseen, mutta Suomen joukkueelta se on yhä kokematta. Ottelussa tapahtui mielenkiintoinen käänne, kun Englanti teki maalin. TV:ssä näytettiin kuvaa Lontoossa, jossa katsojat seurasivat jättikokoiselta näytöltä ottelua. Suuri joukko ihmisiä repesi valtavaan riemuun ja juhlintaan, kun englantilaishyökkääjä puski nahkakuulan verkoilla varustettuun häkkiin. Tietysti myös englantilaispelaajat tuulettivat kentällä näyttävästi. Katselin sitä iloa.

Silloin tuli mieleeni Raamatun sanat ”…samoin on ilo taivaassa suurempi yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen”, siis  pelastuu. Luuk. 15:7. Ilo on kreikan kielellä tässä kohtaa ”khara”, joka mainitaan Uudessa Testamentissa substantiivina tai verbinä yli 130 kertaa (Novum). UT onkin hyvin iloinen kirja. On hyvä muistaa, että Evankeliumi on ilosanoma (ei mikään Eevan keljumi).

Seurakunnassa on myös riemu ja ilo syntisestä parannuksentekijästä, mutta se näyttää kovin vaatimattomalta verrattuna yllä kertomaani euforiseen jalkapalloriemuun ja hurmioon. Taivaassa on – uskoisin – ilo täydellinen niin kuin taivaassa on kaikki muukin täydellistä. Seurakunnassa ollaan hillittyjä, ettei vahingossakaan näytetä iloa liikaa.

Onkohan meillä asioiden tärkeysarvot vinksallaan. Ruohokentällä 20 huippulahjakasta (ja huippupalkattua) Kroisosta kirmaa pelivälineen perässä. Täysi kymmenikkö nuorukaisia yrittää käsiä käyttämättä lykkiä pelivälinettä toiseen häkkiin ja toinen mokoma yhtä äveriäitä nuoria miehiä yrittää samaa temppua vastakkaiseen häkkiin. Joukkueiden jäsenet on valittu edustamansa kansallisuuden perusteella. Jotta homma ei olisi liian helppoa, on kai jännityksen lisäämiseksi kummallakin joukkueella häkin suulla tolppien välissä yhdestoista pelaaja, jolla on lupa käyttää käsiään estääkseen palloa menemästä hänen vahtimaansa häkkiin. Kun sitten pallo kuitenkin sinne lipsahtaa ja ylittää kalkkiviivan, ei pelaajien ja katsojien riemulla ole rajoja. Paitsi tietysti se toinen suuri ihmisjoukko Tukholmassa, joka painoi murheellisena päänsä alas silmien alkaessa kostua.

Kisat maailman parhaasta joukkueesta käydään neljän vuoden välein. Vuonna 2022 on taas uudet kisat ja silloin nykyisestä valtavasta riemusta (ja suunnattomasta murheesta) on vain muisto jäljellä.

Kun ihminen pelastuu, on kyse siitä, että kuolemaan tuomittu saa uuden elämän, koska Jeesus on sovittanut hänen, eikä vain hänen, vaan kaikkien muidenkin ihmisten synnit. Tämä ilo on ikuista.

Olisikohan syytä ratketa riemuun tällaisessa tapauksessa? Tässä on kyse elämää – ja rohkenisinko todeta – jopa jalkapalloa suuremmasta asiasta.

 

Arto Siitonen

Ps. Ranskahan se voitti finaalin ja Eiffel-tornin juurella yli 1.000.000 ihmistä hyppi villinä riemusta. Englanti jäi neljänneksi ja Lontoossa riemua riitti vain neljälle päivälle.