Auttamisen autuus

Elämme varsin erikoisessa ajassa. Lähes koko maailma elää poikkeuksellista aikaa. Turvallisuussyistä ikääntyneitä kelpo hallituksemme on kehottanut pysymään kotona. Tietojeni mukaan hallituksen kehotusta on toteltu – ainakin maassamme- ihailtavasti. Poikkeusajassa auttamisen kulttuurille on ollut tilausta. Itse olen niin vanha, että muistan sotavuosien ankeuden. Noina vuosina kotirintamalla olevilla oli suurenmoinen halu auttaa lähimmäisiä kaikessa, missä apua tarvittiin. Maalla syntyneenä ja siellä lapsuuteni eläneenä muistan selvästi, miten meillä sota- ajan lapsilla oli aivan yksimielinen halu auttaa rintamalla olevia miehiä ja tietenkin . Vanhin veljeni oli ” siellä jossakin” kuten tuhannet toiset  nuoret miehet useita vuosia. Kun miehet olivat sotarintamalla kotirintamalla olevat vanhat, vammaiset, naiset ja lapset joutuivat tekemään ne työt, jotka aiemmin isät ja nuoret miehet olivat tehneet. Lapset ymmärsivät, että kaikkien on tehtävä yhdessä työtä isänmaan hyväksi. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin tarvitaan taas samankaltaista yhteishenkeä kuin konsanaan sotavuosien aikana. Kenties tämänkertainen näkymätön vihollisempi korona virus on vaarallisempi kuin sotavuosien vihollinen? Olipa tämä niin tai näin myös tänään tässä maassa tarvitaan samanlaista yhteishenkeä, kuin muinoin. Miten sotavuosien yhteishenki sitten näkyi? Siitä  muutama sana. Siihen voi vastata yhdellä sanalla; naapuriapu. Jos koskaan, niin nyt tarvitaan naapuriapua. Ajattelen ikääntyneitä yksinäisiä. Läheskään kaikilla ei ole omaa autoa. Sitä paitsi vielä harvemmalla ikäihmisellä ei ole auton ajokorttia. Se tarkoittaa sitä, että vanhan  ihmisen on äärimmäisen vaikeaa hoitaa omat kauppa – asiansa. Entä yksielävät ikäihmiset? Miten he selviävät arkipäivien haasteista? Vanhoilla aviopareilla tilanne on hiukan parempi. He voivat – ainakin henkisesti auttaa ja tukea toisiaan. Kun ajattelen omaa, rakasta kotiseurakuntaani, niin kannan sisimmässäni huolta siitä, miten  ikääntyneet seurakuntalaiset selviävät ja jaksavat tämän pandemian aiheuttamista vaaroista ja ongelmista? Monenlaisia kysymyksiä on näinä aikoina mieleeni noussut. Selviö on, nyt meidän on syytä rukoilla hartaasti ja vilpittömästi kaikkien veljiemme ja sisartemme, jotta he voisivat  kokea Jumalan yliluonnollista apua. Lisäksi rukoillaan seurakuntamme pastorien, vanhinten ja diakonien puolesta, jotta Herra antaisi heille viisautta ja oivalluskykyä pandemian synnyttämien ongelmien ratkaisemiseen. Muuten, Jumalan Sana osoittaa selvästi, että Jumala arvostaa sitä, että seurakunta tai yksilö uskova haluaa auttaa sairauksien ja erilaisten ongelmien keskellä taistelevaa lähimmäistä. Uskon, että kaikki suomalaiset tunteva ja osaavat ne kymmenen käskyä, mitkä Herra antoi Mooseksen kautta kansalleen. Viime aikoina yksi noista käskyistä tullut minua liki. Se on neljäs käsky, Siinä kerrotaan kahdesta erittäin tärkeästä asiasta: 1. lapsille sanotaan: ” Lapset olkaa vanhemmillenne kuuliaiset Herrassa, sillä se on oikein. ” Kunnioita isääsi ja äitiäsi” – tämä on ensimmäinen käsky, jota seuraa lupaus, –  ” että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä”. Ja te isät, älkää kiihottako lapsianne vihaan, vaan kasvattakaa heitä Herran kurissa ja nuhteessa, ( Efesolaiskirje 6: 1- 4). ”  Valitettavasti ajassamme ei järin paljon Jumalan Sanan neuvoja arvosteta, eikä kunnioiteta). Sanan neuvot ja ohjeet on hyljätty tai, poljettu maahan. Se  on syynä siihen, että suuri osa ihmisistä on hukannut elämän suunnan, menettänyt sisäisen tasapainon ja kadottanut elämän tarkoituksen ja nyt moni lähimmäinen on kuin lastu laineilla. Ihminen ei löydä kiinnekohtaa elämälle ilman  rakastavan Taivaan Isän taitavan käden ohjausta. Siksi rohkaisen sinua pysähtymään. Luovuta yksinäisyydessä ja nöyrässä rukouksessa koko elämäsi – sellaisenaan Kristukselle. Vakuutan, että se on kaikkein viisain ratkaisu, minkä voit tehdä. Sen ratkaisun vaikutukset ulottuvat ikuisuuteen saakka. Pitkän elämäni aikana en ole tavannut yhtään ihmistä, joka olisi katunut sitä, että on luovuttanut itsensä kokonaan Kristukselle. Sen sijaan olen tavannut tosi paljon sellaisia lähimmäisiä, jotka katuvat sitä,  etteivät ymmärtäneet aiemmin luovuttaa omaa elämää Kristukselle. Lopuksi äärimmäisen tärkeä kysymys henkilökohtaisesi: – Oletko hyvä lukijani tehnyt tietoista ratkaisua Jeesuksen puolelle?

Jos, joku ihminen tekee sisimmässään päätöksen luovuttaa elämänsä Herralle hän saa oitis tuntea sisimmässään autuutta. Autuas sana voi jollekin outo ja sitä on vaikea ymmärtää, mitä se tarkoittaa. Autuas tarkoittaa onnellista tai ylionnellista. Ehkä koet olevasi onneton. Oletko selvittänyt itsellesi, mistä sisäinen tyytymättömyys johtuu? Sopiiko, että annamme Raamatun vastata. Esimerkiksi riittänee kuningas Daavidin sanat: ” Autuas on se, jonka rikokset on peitetty, jolle Herra ei lue hänen pahoja tekojansa ja jonka hengessä ei vilppiä ole.” Daavidin sydäntä painoi synnit ja pahat teot. Ne rasittivat häntä. Mutta hän tunnusti sisintään painaneet asiat. Hän kuvaa kokemuksiaan: ” Kun minä siitä vaikenin riutuivat luuni jokapäiväisestä valituksestani. Sillä yötä päivää oli sinun kätesi raskaana minun päälläni; minun nesteeni kuivui kuin kesän helteessä. Sela. Minä tunnustin sinulle syntini enkä peittänyt pahoja tekojani; minä sanoin: ” Minä tunnustin Herralle rikokseni, ” ja sinä annoit anteeksi minun syntivelkani.”  Se mikä  tapahtui tuhansia vuosia sitten Daavidille voi tapahtua tänään sille, joka toimii Daavidin tavoin. Taivas kysyy Sinulta: Tahdotko tulla autuaaksi ylionnelliseksi?

Oma valintasi ratkaisee tuleeko Sinusta ylionnellinen jo täällä multien päällä ? Valintasi ratkaisee myös sen pääsetkö kerran siihen osaan, jossa voit olla autuas  eli ylionnellinen ikuisesti? Mieti, mitä valitset nyt.

Jussi Jokisaari


Kaunis tapa

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Suomen kristityt heräsivät auttamaan pientä sukulaiskansaamme 1990 -luvun alkuvuosina. Myös silloisesta kotiseurakunnastamme löytyi joukko uskovia, jotka näkivät naapurikansamme taloudellisen ja henkisen ahdingon, mikä pienen sukulaiskansamme keskellä oli.  Hetkessä syntyi ryhmä, joka lähti auttamaan ahdingossa olevaa sukulaiskansaamme. Mieleeni palautui yksi hengellinen tilaisuus pienessä maaseutu kunnassa. Olin Viron matkalla ystäväni Jorman kanssa. Pienellä seurakunnalla ei ollut palkattua paimenta. Vastuullisena työntekijä oli rakennusmestari, suomea puhuva rehti nuorimies. Hän oli avioliitossa venäläisen naisen kanssa. Hän ei puhunut suomea, joten hän jäi sen takia etäiseksi. Vaikka seurakunnan toiminta oli ulkoisesti perin vaatimaton, oli sillä yksi, mielestäni tosi kaunis tapa, joka minua puhutteli. Ehkä sen takia tuo ulkoisista puutteista  huolimatta kelpaisi esimerkiksi, vaikka suomalaisille seurakunnille. Tuo keväisen arki – illan tilaisuus oli äärimmäisen ankeissa ulkoisessa mielessä sangen vaatimaton. Rakennusmestari veli aloitti tilaisuuden. Sen jälkeen Jorma puhui. Tietenkin välillä oli ryhmän laulamia sekä yksinlauluja että yhteisiä lauluja! Oli tosi hienoa, kun sai livenä kuulla upeaa eestiläistä laulua! Siinä oli voimaa ja paloa. Se osui ja upposi!  Tehtäväkseni oli uskottu tilaisuuden päätöspuheen pito. Kuulijakunta ei ollut järin iso. Mutta kokemuksesta tiedämme, ettei Herra halveksi pieniäkään tilaisuuksia. Maan päällä vaeltaessaan Hän saatto pitää tilaisuuden, jopa yhdelle ihmiselle. Siitä yhtenä esimerkkinä Herramme puhe samarialaiselle naiselle Jaakobin kaivon äärellä. Tuolla yhdelle ihmiselle pidetyllä kokouksella oli mahtavat seuraukset. Lähes kaikki kaupungin asukkaat kokivat hengellisen heräämisen. Monesta kaupungin asukkaasta tuli Herran seuraaja. Meidän kokouksemme näkyvät tulokset jäivät peräti vaatimattomiksi. Eivät sentään ihan nolla tasolle. Johtaessani tilaisuuden loppuun kysyin tahtooko joku luovuttaa elämänsä Jeesukselle? Mieleeni jäi, että yksi nuori ihminen teki myönteisen päätöksen liittyä Jeesuksen seuraajien joukkoon. Sitä ei tarvinnut hehkuttaa. Ilmeisesti kyseinen nuori henkilö oli pohtinut uskon ratkaisua jo aikaisemmin. Sitten se kaunis tapa, tuli julki tuossa tilanteessa. Rakennusmestari seurakunnan edustajana luovutti uskoon tulleelle Jumalan sanan, Raamatun. Tuo pieni ele puhutteli. Se kosketti sisintäni. Vuosikymmeniä seurakuntatyössä toimiessani ei maamme seurakuntakulttuurissamme noin kaunista tapaa oltu otettu jostain syystä, tai ymmärretty ottaa käyttöön. Eestiläiset olivat joutuneet elämään useita vuosikymmeniä ateistisen järjestelmän alaisina. Luultavasti heidän tietämättömyytensä ihmisen elämän tärkeimmistä asioista oli vielä vähäisempi, kuin suomalaisten. Millainen lienee tänään keskivertosuomalaisen tietämys elämän tärkeimmistä  asioista? Epäilen, että se on tänään sangen ohut ja vähäinen. Suomi on tänä päivänä pakanamaa. Mieleeni pompahti edesmenneen armoitetun  sananjulistajan. Veikko Mannisen kertoma tapaus. Veikko oli ollut seurakunnan paimenena tuolloin Espoossa. Hän oli tullut kotipihalleen. Joukko poikia oli ollut samaan aikaan pihalla. Välittömään tapaansa Veikko oli esittänyt kavereille kysymyksen: ” Tunnetteko pojat Jeesuksen? Hiljaisuus oli vallannut poikajoukon. Hetken kuluttua eräs poika oli vastannut: ” Ei se ainakaan tässä talossa asu! ”  Hyvä blogini lukija. Teen sinulle saman kysymyksen: ” Tunnetko sinä Jeesuksen?” Se on elämän ja kuoleman kysymys. Mitä vastaat, se ratkaisee kerran ikuisuus kohtalosi.

Jussi Jokisaari


Aiheeton pelko

Kolme vuotta täyttänyt Mirja oli ollut ensi kerran  pyhäkoulussa. Isä oli tytön sinne saatellut. Pyhäkoulun apuopettaja, Seija lupasi tuoda Mirjan kotiin pyhäkoulun päätyttyä. Toista tuntia myöhemmin Mirja ilmestyi kotiovelle Seijan kanssa. Mirja pujahti tuulikaapin ovesta eteiseen, ja sanoi heti pontevasti: ” Minä olen turvassa, enkä pelkää!” Pyhäkoulussa oli ilmeisesti kerrottu, ettei isojen ihmisten, eikä lastenkaan  tarvitse Jeesuksen seurassa pelätä lainkaan.

Pelko on ajankohtainen yhä. Koronapelon ilmapiiri on levinnyt koko maanpiirin alueelle.  Vielä tänään on Korona pelon  aiheuttaja. Sitä ihmiset pelkäävät lähes kaikkialla. Ehkä suurin osa ihmisistä pelkää Korona virusta. Se pelko on suistanut ihmiskunnan pelon syövereihin muutamassa kuukaudessa. Tietysti on monia muitakin pelon aiheuttajia. Tiedän, että moni pelkää pimeää, yksinäisyyttä, tulevaisuutta ja eritoten kuolemaa. Sillä jokainen tietää, että kerran on väistämättä edessä ihmisen viimeinen pelon aiheuttaja eli kuolema. On riemullista tietää, että on olemassa Eräs, joka on murskannut kuoleman vallan. Hän on Jeesus Kristus, joka ensimmäisenä kukisti kuoleman. Hän nousi esikoisena ylös kuolleista. Onnellinen ja viisas on ihminen joka haluaa vastaanottaa Jeesuksen henkilökohtaisena Vapahtajana. Kristukseen uskova ja toivonsa asettava vapautuu kerta kaikkiaan pelkojen kuristavasta otteesta! Miten se on mahdollista? Ehkä mietit sitä ja ajattelet onko se totta? Muista, että Jeesus on ainoa Herra ja Vapahtaja elämän jokaisena päivänä! Jos otat Hänet vastaa. Silloin voit kiitollisin mielin todeta, kuten 3 vuoden ikäinen Mirja tytär jämäkästi sanoi: ” Minä olen turvassa, enkä pelkää.” Kyseinen lupaus löytyy Raamatusta: ”  Katso, Jumala on minun pelastukseni, minä  olen turvassa enkä pelkää, sillä  Herra on minun väkevyyteni ja ylistysvirteni” ( Jesaja 12: 2 ). Miten on sinun elämässäsi? Oletko vielä  pelkojesi vanki? Muista, että on olemassa vain YKSI auttaja. Hän haluaa ja tahtoo pelastaa jokaisen, joka pyytää nöyrästi sitä Häneltä, Kristukselta Jeesukselta. ” Sillä jokainen, joka avuksi huutaa Herran nimeä pelastuu.”  ( Roomalaiskirje 10: 13. Oletko sinä avuksesi huutanut Herran nimeä? Ellet. Tee se pikimmiten, jottet jää osattomaksi Jumalan armosta, jota vielä tänään tarjotaan Jumalan evankeliumin kautta kaikille kansoille ja yksilöihmiselle. Näissä merkeissä hyvää, peloista vapaata kesää jokaiselle blogien lukijalle

Jussi Jokisaari.    


Vaarallista leikkiä

Oli huhtikuun alkupuoli vuosia sitten ja kuukauden ensimmäinen sunnuntai.  Kuukauden ensimmäinen sunnuntai on vuosikymmenien kuluessa muodostunut helluntaiseurakunnissa Ehtoollisjuhlapäiväksi. Myös kotipaikkakuntani helluntaiseurakunta kokoontui Kristuksen kuoleman muistojuhlaan kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina. Seurakunnalla ei vielä tuolloin ollut omaa rukoushuonetta, vaan se kokoontui kodeissa. Lapsuuskotiini kokoontui seurakunta  tuona päivänä muistelemaan Herran kärsimyksiä ja kuolemaa. Kotini oli joen rannalla. Huhtikuun alkupuoli oli yleensä jäiden lähtöaikaa. Muutama satametriä kotini alapuolella oli joessa saari. Sen vuoksi joki oli siltä kohdalta kapeampi kuin muualta. Saaren kohdalle muodostui lähes joka vuosi jäiden lähtiessä mahtavia patoja. Jostain syystä jääpadot kiinnostivat erityisesti poikia. Niin myös tuona sunnuntaina. Joukko joen alajuoksulla olevien kotien poikia oli kokoontunut seuraamaan jokakeväistä luonnonnäytelmää. Jääpato ikään kuin lumosi poikajoukon. Lähes heti rohkeimmat pojat alkoivat  hyppien jäälautalta toiselle ylittää jokea. Varttuneemmat varoittelivat leikkiviä poikia. He ymmärsivät, että jääpadon ylittäminen jäälautalta toiselle on äärimmäisen vaarallista. Kaksi – kolme yli 10 vuoden ikäisille  pojille jääpadolla leikkiminen oli  huippujännittävää. Risto oli yksi leikkivistä. Hän oli uhkarohkein kaikista. Ensimmäisenä hän lähti ylittämään  jokea. Ylitys onnistui. Toista rantaa kohti pomppiva Risto rohkaisi kavereitaan tähän tapaan: ” Seuratkaa minua.” ”Tulkaa yli!” ”Näettehän, ettei  tässä ole mitään vaaraa.” Kaverit empivät. Kukaan ei uskaltanut seurata Riston esimerkkiä. Hetken aikaa Risto odotti kavereita toisella rannalla. Kun kukaan ei halunnut lähteä Risto lähti itse paluumatkalle. Taitavasti hän pomppi jäälaudalta toiselle. Kaverit seurasivat jännittyneenä rannalla Riston  joen ylitystä. Hän oli ylittänyt jo joen keskikohdan. Voimakkaasti virtaava vesi oli haurastuttanut jäälautat. Lautta  hajosi yhtäkkiä Riston alla. Poika katosi tummaan veteen. Silloin kavereille tuli hätä. He juoksivat pitkin joen rantaa apua huutaen. Huudot kuultiin lähitalossa. Sieltä kiiruhti muutamia apuun. Riston kaverit ja lähitalon miehet yrittivät löytää veteen vajonneen Riston. Mutta häntä ei löytynyt. Poikien uhkarohkea leikki päättyi reippaan Riston ennen aikaiseen kuolemaan. Tämä  järkyttävä onnettomuus muistutti kyläläisiä, miten ajattelemattomasti Risto käyttäytyi. Jokaista ihmistä synti houkuttaa ja  kiehtoo. Synti on  kuin magneetti. Se vetää nuoria ja ikääntyneitä puoleensa yhtä houkuttelevana kuin jäälautta poikia. Synnin kanssa ei kenenkään pitäisi leikkiä. Se on yhtä lumoava ja houkutteleva kuin jäälautta pojille. He saivat jäälautoilla leikkimisestä hetken ilon. Mutta ajattelematon leikki johti Riston kuolemaan. Se oli vakava muistutus myös pojille elämän hauraudesta. Synti lumoaa, vetää ja houkuttaa kaikkia. Synnin lumoama ihminen unohtaa helposti  vaarat. Raamatun mukaan ”kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla.” Siksi jokainen ihminen tarvitsee syntisten ystävää, Jeesusta. Älä ole yhtä uhkarohkea, kuin Risto, vaan ota  nyt varoituksista vaari. Huuda avuksesi syntisten Vapahtajaa, Jeesusta. Hän on kaikkien ihmisten Vapahtaja! Huuda Häntä  avuksesi, jotta et huku ikuiseen pimeyteen! Herra kuulee avunhuutosi ja pelastaa sinut ikuisesta onnettomuudesta. Sillä nyt on otollinen aika ja pelastuksen päivä.

Jussi Jokisaari.


Jeesus ojentaa aina kätensä sinua kohti

Matteus 14:26-32

“Kun opetuslapset näkivät hänen kävelevän järven päällä, peljästyivät he ja sanoivat: ”Se on aave”, ja huusivat pelosta. Mutta Jeesus puhutteli heitä kohta ja sanoi: ”Olkaa turvallisella mielellä, minä se olen; älkää peljätkö. Pietari vastasi hänelle ja sanoi: ”Jos se olet sinä, Herra, niin käske minun tulla tykösi vettä myöten.” Hän sanoi: ”Tule.” Ja Pietari astui ulos venheestä ja käveli vetten päällä mennäkseen Jeesuksen tykö. Mutta nähdessään, kuinka tuuli, hän peljästyi ja rupesi vajoamaan ja huusi sanoen: ”Herra, auta minua.”
Niin Jeesus kohta ojensi kätensä, tarttui häneen ja sanoi hänelle: ”Sinä vähäuskoinen, miksi epäilit?”
Ja kun he olivat astuneet venheeseen, asettui tuuli.”

Sain tästä Raamatun paikasta selkeän kuvan mieleeni, kuvan, joka kuvastaa meidän uskovaisten elämää aika ajoittain. Pietari uskalsi aluksi ottaa uskon askeleen ja pyytää Jeesukselta mahdottoman kuuloista pyyntöä: “Jos se olet sinä, Herra, niin käske minun tulla tykösi vettä myöten”. Jeesus vastasi pyyntöön ja sanoi “Tule”.

Kuvassa, mikä juolahti mieleeni tätä paikkaa lukiessani, Pietarin (uskon) askel veden päälle kuvasti meidän uskovaisten luottamusta ja uskoa Jumalan sanaan ja Hänen lupauksiin. Huomaamme, että Pietari tosiaan seisoi veden päällä. Sehän on kaikin tavoin mahdotonta! Mutta kaikki on Jumalalle mahdollista. Jopa fysiikan lait notkuvat Jumalan sanan alla. Pietari kuitenkin nopeasti alkoi katsomaan ympärilleen ja hän huomasi kuinka merellä tuuli kovasti ja hän varmasti myös sinä hetkenä ymmärsi (vaikkei Raamatussa suoraan näin ilmoitetakkaan) ettei veden päällä käveleminen oikeastaan ole luonnollista ja täten mahdollista. Juuri tämän kohtauksen jälkeen hän alkoi vaipua.

Tämä epäilysten sekä epävarmuuden seurauksena tapahtunut välitön uppoaminen kuvasti minulle sitä, kuinka vihollisen, ihmisten sekä omien ajatustemme ja epävarmuutemme on helppo hukuttaa meidät valheisiin, koska juuri tällaisessa tilanteessa (missä keskitymme peloissamme ennemmin ulkoisiin asioihin kuin Jeesukseen) olemme kaikkein heikoimmillamme. Vaikka vihollisen agendana on aina yrittää pitää meidät erossa Jumalasta, niin totuus on se, että hän onnistuu parhaiten siinä silloin kun katseemme ei ole enää Kristuksessa, silloin kun katsomme pois Jeesuksen puhtaista ja selkeistä sanoista. Valheiden ja päättömien ajatusten on tällöin paljon helpompi jäädä kytemään epävarmuuden ja valheen täyttämiin sydämiin.

Siksi usein, kun otamme katseemme pois Kristuksesta, Hänen sanoistaan ja lupauksistaan, koemme kaiken yhtäkkiä turhaksi ja vaikeaksi ja usein silloin myös uppoamme myös hengellisessä elämässämme. Näin ei kuitenkaan välttämättä tapahdu aina, mutta usein syynä meidän “uppoamisille” on heikkoudessamme vihollisen tai muiden ihmisten hyökkäykset, jotka suistavat meidät oikealta raiteeltamme pois. Kuitenkin meillä on toivoa. Tässäkin näemme kuinka Jeesus heti tarttui Pietarin käteen ja auttoi hänet takaisin ylös. Jeesus olisi halunnut Pietarin ennemmin uskovan Häneen (tilanteista huolimatta) kuin antautuvan ympäristön olosuhteisiin. Jeesus ei olisi koskaan antanut Pietarin hukkua, mutta Pietari oli se joka pelkäsi pahinta. Uskon, että tänäänkin Jumala haluaa hellästi muistuttaa meitä siitä, kuinka kaikista olosuhteista riippumatta Hän haluaisi meidän pitävän katseemme Hänessä, koska vain se auttaa meitä pysymään pinnalla. Vain Jeesus voi auttaa meitä. Jos sinusta tuntuu siltä, että olet uppoamassa tällä hetkellä, niin muista tämä kertomus Pietarista ja Jeesuksesta merellä. Nosta pääsi ympäriltäsi ja suuntaa katseesi takaisin Jeesukseen, missä se alunperinkin oli. Ja ole rauhassa ja tiedä, että Jeesus ojentaa aina kätensä sinua kohti, pelastamaan sinut alloista. (Jesaja 59:1) Hän ei anna sinun hukkua. Jeesus rakastaa sinua enemmän kuin kukaan muu kenet tunnet!

Hyvää alkavaa kesäkuuta ja kesää 😊!

Joadan Sabure


Vangin toivo

Vuosia sitten jouduin sairauden takia jättämään työelämän. Olen kiitollinen, etten joutunut kokonaan sivuun ” telakalle”. Sillä  pian sairastumiseni jälkeen eteeni avautui uusi työn ovi – vankilamaailmaan. Se oli tietenkin vapaaehtoisen kenttä. Koin, että ovi on kutsujani avaama. Toki olin käynyt seurakuntatyössä ollessani aika usein vankilassa kuoron kera Kristuksen evankeliumia kertomassa. Silloin en voinut viipyä vankilassa pidempään. Kun sovitut tilaisuudet oli pidetty oli poislähdön aika. Mutta sen jälkeen, kun sain virallisen vankilalähetin lupakirjan avautui mahdollisuus vierailla vankien ”asunnoissa ”eli selleissä useammin. Noissa kahdenkeskisissä tapaamisissa sain kuulla useita koskettavia tarinoita. Eräs kertoja oli etelä Suomesta oleva Juuso – niminen  ( nimi muutettu) raavas mies. Hänen tarinaansa en kerro muilta osin kuin sen, että  hän oli vaalea, pitkä ja komea nuorimies. Tutustuin häneen lähemmin Alfa –raamattukurssilla. Sain aloittaa sen kollegani Sepon kanssa. Yllätyimme positiivisesti, kun huomasimme, että kurssi kiinnosti vankilan ” poikia”. Juuso oli yksi Alfa – kurssista kiinnostuneista. Vankilavirkailijain kanssa käydyissä neuvotteluissa selvisi, mikä ilta oli  vankilan ohjelmaan sopivin ilta. Suorastaan riemullista oli havaita, miten vangit halusivat mielellään tulla mukaan kurssille. Toisten kurssilaisten tavoin myös Juuso oli aina mukana. Keskitalvi oli jo ohitettu ja pääsiäisviikko oli alkamassa. Pastorin kanssa sovimme päivän ja kelloajan, milloin voimme tulla kurssilaisia tapaamaan. Hän  kertoi, että pääsiäisen aatto eli lauantai sopisi vierailumme ajaksi. Juuso oli esittänyt oman toivomuksensa Sepolle ja minulle. Juuso toivoi, että tulisimme pääsiäisaattona – siis lauantaina- tapaamaan häntä. Sovimme myös kelloajan tapaamiselle. Ennalta sovittuun aikaan olimme Sepon kanssa tutuksi tulleen osaston eteisaulassa odottamassa selleissä olevia ” poikia.” Hämmästyimme, kun huomasimme sellien ovien olevan auki! Yleensä sellien ovet olivat visusti kiinni. Otaksuin, että pääsiäisaaton takia ovet olivat tällä kertaa lukitsematta. Tietysti sellien asukkaat käyttivät tilaisuuden hyväkseen. He tulivat tyytyväisen näköisenä ahtaista selleistä avarampaan eteisaulaan. Juuso oli yksi tyytyväisistä. Kun lyhyt pääsiäisaaton tilaisuus päättyi Juuso toivoi keskustelutuokiota kanssamme. Tilaisuus siihen järjestyi. Sen aikana tai ehkä jo sitä ennen Juuso oli päättänyt, että hän tahtoo liittyä pääsiäisen Herran, Kristuksen seuraajien joukkoon. Kollegani kanssa olimme ylen onnellisia, kun saimme opastaa Juuson syntisten ystävän, Jeesuksen tuntemiseen. Siitä pääsiäislauantaista tuli Juusolle kirjaimellisesti pääsiäinen. Nuori, raavas mies koki sydämessään pääsiäisen iloa ja riemua: hän vapautui raskaista synnin kahleista Jeesuksen veren kautta. Synnin aiheuttamat omantunnon tuskat otettiin pois hänen tunnoltaan. Juuso koki, miten hänen sisimpäänsä laskeutui ihmeellinen rauha. Hän  siirtyi Jumalan armosta uuteen olotilaan; Jumalan lasten kirkkauden vapauteen! Tunnetko hyvä lukijani, miten syntitottumusten siteet ja kahleet painavat sisintäsi raskaan taakan tavoin? Suosittelen, että teet saman jalon päätöksen, minkä Juuso vuosia sitten teki. Melko pian uskon ratkaisunsa jälkeen Juuso vapautui vankilasta. Siviilissä hän on ollut jo useita vuosia. Hänen elämässä on tapahtunut paljon. Vankilasta vapauduttuaan hän löysi sopivan avun, aviopuolison Mirjan.  (nimi muutettu). Juuso on opiskellut ja valmistunut ammattiin ja toimii nykyisin vapaa – aikana vankilalähettinä kertomassa muurin sisäpuolella oleville vapauden ja toivon sanomaa syntisten ystävästä, Kristuksesta. Puolisonsa kanssa hän hankki omakotilon, missä he kiitollisina palvelevat Vapahtajaa. Juuso on myös saanut vankilalähetin lupakirjan. Nyt hän voi vapaa – aikana vierailla vankilassa kertomassa toivon sanomaa lähimmäisilleen, jotka on  suljettu korkeiden vankilamuurien sisäpuolelle. Uskon Kristukseen löydettyään Juuso sai sydämeensä  elävän toivon. Siitä Pyhä Kirja sanoo : ” Se toivo on meille ikään kuin sielun ankkuri, varma ja luja, joka ulottuu esiripun ajan ja ikuisuuden välillä olevaan   sisäpuolelle asti”. ( Hep 6: 19). Onnellinen on se, joka omakohtaisesti pääsee omistamaan tuon elävän toivon. Juuso löysi sen vasta vankilan selliin jouduttuaan. Itselleni ovat juhlahetkiä ne hetket, kun Juuso tulee yksin tai puolisonsa kanssa kotiimme puolisoani ja minua tervehtimään. Niistä hetkistä olen onnellinen ja kiitollinen.

 Jussi Jokisaari


Esimerkillinen kilvoittelija

Taivastiellä on monenlaisia kilvoittelijoita. Eräs heistä oli Elsa – niminen ( nimi muutettu)nuori rouva Lapista. Kun kaksi nuorta evankelistaa saapui hänen kotikyläänsä, Elsa puolisonsa Kalevin ( nimi muutettu) kanssa tarjosi heille majapaikan uudehkossa kodissaan. Evankelistat olivat ensimmäisen kerran paikkakunnalla. Ensimmäinen väkirikas tilaisuus isossa maalaispirtissä oli päättynyt. Nuorilla evankelistoilla ei ollut majapaikkaa, vaikka ilta oli jo myöhäinen. Elsa keskusteli puolisonsa kanssa, josko evankelistat voisivat tulla kotiimme. Kukaan ei aavistanut, miten kauaskantoiset seuraukset sillä olisi. Vuosien saatossa se koti tuli tärkeäksi tukikohdaksi paikkakunnan evankelioimistyölle. Kun evankelistat saivat ensimmäisen yöpaikan nuorenparin kodissa sen seurauksena useita paikkakuntalaisia tuli uskoon pari -kolme kuukautta myöhemmin. Kesän tultua saman pitäjän alueella järjestettiin kolme uskovien  kastetilaisuutta. Jumalan valtakunnan työ juurtui ja laajeni paikkakunnalla. Elsa – puoliso oli keskeinen vaikuttaja evankeliumin sanoman levittämisessä. Elsa oli äärimmäisen vilpitön ja rohkea kilvoittelija elämän tiellä. Missään tilanteessa hän ei hävennyt Jeesusta. Päinvastoin, hän oli aina valmis kertomaan Jeesuksesta ja Hänen rakkaudestaan jokaiselle. Elsa rakasti Raamattua, Jumalan sanaa. Sitä kuvastaa hänen lähtönsä ruokaostoksille. Hän yleensä sujautti Raamattunsa käsilaukkuun. Hän tiesi, että kaupan asiakkaiden ja hiljattain uskoon tulleiden välille voi sukeutua ajatusten vaihtoa. Elsan tapa ei ollut kinastella hengellisistä asioista. Hän oli siinä mielessä esimerkillinen kristitty. Joskus kävi niin, ettei uskon asioista keskustelu aina ollut hillittyä puheen sorinaa, vaan se saattoi muuttua  huutamiseksi. Hiljainen ja rauhallinen Elsa tapasi silloin sanoa: ” Katsotaan, mitä Raamatussa tästä sanotaan!” Elsan sanolla oli rauhoittava vaikutus. Lähes huutamalla käyty keskustelu hiljeni tasapainoiseksi rauhalliseksi tarinoinniksi. Elsan ja hänen puolisonsa kodista tuli evankelistoille hyvä, rauhallinen mieluinen majapaikka. Jouluaika lähestyi. Jouluun oli aikaa runsas viikko. Evankelistat valmistautuivat kotimatkalle lähtöä varten. Useiden viikkojen ajan pojat olivat lähikylillä kokouksia pitäneet. Kuulijoita oli ollut runsaasti. ” Pojilla” eli evankelistoilla oli selkeä päätös: menemme jouluksi kotiin ja palaamme joulun jälkeen tutuksi tulleille palkisille kertomaan ilosanomaa kaikkien ihmisten Vapahtajasta, Jeesuksesta. Torstaiaamuna varhain he pakkasivat laukkunsa kotimatkaa varten. Eino, oli evankelistoista vanhempi ja kokeneempi. Hänen sisarensa oli puolisonsa kanssa myymälänhoitajana poikien reitin varrella olevassa Pohjolan kylässä. Eino ehdotti, että he ajaisivat polkupyörällä kairan poikki hänen sisarensa perheen luo. Matkaa olisi kairan poikki ”vain”. 25 kilometriä. Se ei ollut poikien mielestä juuri mitään. He olivat tottuneet liikkumaan polkupyörillä ja suksilla pitkiä matkoja. Laukut oli pakattuina ja kiinnitetty pyörän takatelineelle lähtöä varten. Ennen lähtöä pojat kävivät kiittämässä ja hyvästelemään Elsan ja hänen puolisonsa.  He vaihtoivat muutaman sanan majoittajiensa kanssa. Kädestä puristaen he kiittivät ja Hyvää joulua toivottaen, ystäviksi tulleita majoittajia. Tuossa jäähyväishetkessä Kaarlo ojensi kätensä kummallekin pojalle ja laski poikien kouraan jotain. Ulkona pojat tajusivat, että Kaarlo oli sujauttanut heidän kouraansa setelirahan! Evankelistat olivat silmät ymmyrkäisinä. He olivat yöpyneet ystäväkodissa useana yönä ja kaiken kukkuraksi talon isäntä antoi heille setelirahan! Se oli todistus Taivaan Isän huolenpidosta. Kokemusta hämmästellen pojat nousivat pyörien päälle ja lähtivät ajamaan. Vajaa 10 kilometriä ajettuaan heidän piti kääntyä auratulta valtatieltä kairan poikki johtavalle pienemmälle tielle. Kohta käännyttyään pojat hätkähtivät, sillä tie oli auraamaton! Tie oli täysin tukossa. Sitä oli kerta kaikkiaan mahdotonta ajaa. Apein mielin pojat lähtivät kävellen työntämään pyöriään, joiden takatuupparilla oli täyteen pakattu iso matkalaukku ja pienempi raamattulaukku. Einolla lisäksi kitara! Muutama satametriä pyöriä työntävät puskivat sisukkaasti eteenpäin. Pikku hiljaa hiipi poikien takin sisään epäilys. Mitä meille tapahtuu? Jaksammeko työntää umpihangessa pyöriä kairan poikki? Entä, jos emme jaksa?  He tiesivät kokemuksesta, että Lapin korkeudella joulukuinen päivä on lyhyt. Valoisaa aikaa ei ole paria tuntia enempää. Pilvisen sään aikaan on vain kaksi hämärää tuokiota. Mitä enemmän he ajattelivat, sen alakuloisemmaksi kaverien ajatukset muuttuivat. Mutta juuri silloin, kun  tilanne näytti synkimmältä alkoi takaapäin kuulua hiljaista moottorin surinaa. Sitä kaverukset pysähtyivät ihmettelemään. Vähitellen alkoi synkän hämärän keskeltä kuulua moottorin ääni:- Auto se on!  Sanaakaan he eivät vaihtaneet. He ymmärsivät oitis, että nyt on siirryttävä sivuun tieuralta. Umpihankeen he työnsivät pyöränsä laukkuineen. Hitaasti, kuin tunnustellen auto lähestyi, Kun se  tuli 30 – 40 metrin päähän, he nostivat kätensä vaaka  asentoon. Auto pysähtyi poikien kohdalle. Eino ehti ensin kuljettajan juttusille. Hän kertoi pulman ja tiedusteli onko mahdollista päästä kyytiin? Se luvattiin. Pyörät ripustettiin  auton takaosaan laitettuihin koukkuihin ylösalaisin. Pojat työntyivät laukkuineen sisälle autoon. Kuljettaja lähti heti liikkeelle. Hiljaisina sydän kiitosta pulpahdellen pojat istuivat kiitollisina – ihmetellen jälleen – Taivaallisen kutsujan käsittämättömän tarkkaa huolenpitoa. He ymmärsivät selvemmin, että tuskin me olisimme jaksaneet työntää raskaassa lastissa olevaa pyörää umpihangessa kairan poikki. Entä sitten? Mitä meille olisi tapahtunut, jos olisimme väsähtäneet ja joutuneet yöksi lumiseen ja pimeään kairaan?  He miettivät. Nyt on kaikki hyvin. Majapaikan isäntä oli ehkä tietämättä ollut Jumalan asialla antaessaan setelin. Sille löytyi heti kohde: pääsimme autossa kairan  poikki. Eikä meidän tarvinnut nääntyä synkkään korpeen, evankelistapojat miettivät kiitollisina. Nostalgisissa mietteissä, Jussi Jokisaari.


Sotasokean ihana toivo

Tänä keväänä on kerrottu tiedotusvälineissä melko runsaasti Lapin sodan päättymisestä. Lapin sodassa suomalaiset sotajoukot joutuivat ajamaan saksalaisten sotajoukot pois maastamme. Tämä operaatio jouduttiin suorittamaan Neuvostoliiton vaatimuksesta. Suomen ja Neuvostoliiton rauhanneuvottelujen eräänä ehtona oli, että Suomen sotavoimien on karkotettava saksalaiset sotajoukot pois Suomen alueelta. Se ehto täyttyi 27. huhtikuuta 1945, kun suomalaiset sotilaat ajoivat viimeisen saksalaisen sotilaan Norjan puolelle Suomen käsivarressa.  Sota vaati uhrinsa. Sodissa kaatui n. 96 000 suomalaista ja haavoittui n. 250. 000 miestä. Yksi heistä oli Eemeli. Hän oli tullut uskoon vähän ennen tutustumistamme. Ystäväni  kertoi, miten hän oli menettänyt näkönsä kuuluisassa Mäntyvaaran taistelussa. Mäntyvaara on Kemijärveltä runsas 20 km koilliseen eli Sallaan päin. Eemelin joukkue oli ollut lepovuorossa taistelulinjojen ulkopuolella. Yllättäen venäläinen partio oli pimeässä hyökännyt suomalaisen joukko – osaston kimppuun. Kahakka oli ollut ankara. Taistelun tiimellyksessä venäläinen kranaatti oli räjähtänyt muutaman metrin etäisyydellä. Kaksi kranaatin sirpaletta oli osunut Eemelin silmiin. Nuorimies menetti näkönsä kerralla. Eemelin karua kokemusta kuunnellessani valtasi sääli, rakkaus, pelko ja kauhu mieleni. Ensi kerran sain kuulla omakohtaisen kokemuksen sodan julmuudesta. Meidän näkevien on mahdotonta ymmärtää, miltä tuntuu, kun terve nuorimies menettää hetkessä näkökykynsä. Myöhemmin olen miettinyt, mikä aisteista on ihmisille tärkein? Terveellä ihmisellä on viisi aistia: näkö-, kuulo-,tunto, maku- ja hajuaisti. Näitä asioita pohtiessani olen tullut vakuuttuneeksi siitä, että näköaisti on tärkein. Kerran tätä mietiskellessäni kaivoin eri tietolähteistä tietoja ihmisen silmästä. Yllätyin valtavasti, kun luin, että ihmisen silmä koostuu n. sadasta kahdesta kymmenestäviidestä miljoonasta osasta! Mieleeni nousi ateistien usko, että kaikki näkyväinen ja olevainen on ”syntynyt” alkulimasta! Kyllä kehitysoppiin uskovilla vahva on ”usko,” kun he noin ajattelevat! Sotasokea ystäväni Eemil oli saanut henkilökohtaisen uskon Kristukseen. Se usko  ”näkyi” kaikille, jotka hänet tunsivat.

En voi unohtaa Eemeliä, joka istui joka sunnuntai uskollisesti seurakunnan kokoussalissa omalla

paikallaan neljännen penkkirivin päässä. Hänen kasvonsa olivat aina kauniissa, aurinkoisessa hymyssä. Koskaan en nähnyt häntä tyytymättömän tai happaman näköisenä. Kiitos pulpahteli vuolaasti Jeesukselle Eemelin suusta. Tunsin Eemelin hyvin. Siksi tiedn, että hänellä on toivo ja siitä, että hän saa kerran katsella tervein silmin Kuningastaan, Kristusta Hänen ihanuudessaan, kuten Jumalan sanassa luvataan. Hyvä blogin lukija: Kuinka usein sinä olet kiittänyt Jumalaa kahdesta terveestä, näkevästä silmästä? On hyvä muistaa, ettei silmien näkö ole itsestään selvyys. Näkökyky on suunnattoman arvokas lahja, joten siitä tulee kiittää Jumalaa päivittäin. Miljoonaa kertaa arvokkaampi on  hengellinen näkökyky. Sen omaava ” näkee”, että aika, jossa elämme on ” paha aika”, kuten Herran apostoli kirjeessään efesolaisille sanoo: ” Katsokaa siis tarkoin, kuinka vaellatte: ei niin kuin tyhmät, vaan niin kuin viisaat ja ottakaa vaari oikeasta hetkestä, sillä aika on paha.” ( Ef 5: 15- 17 ” ).

Jussi Jokisaari


Koronakuolema

Koronaviruksella on valtava vaikutus meidän jokaisen elämään. Jokainen itseään arvostava blogisti kirjoittaa tänä keväänä ainakin yhden kirjoituksen koronasta. Niin minäkin teen. En tiedä, kuulunko tuohon itseään arvostavaan ryhmään, mutta jos ei koronasta kirjoittaisi, voisivat lukijat kuvitella, etten oikein ole ajan hermolla. Siispä jälleen eräs kirjoitus koronasta:

Otan tässä tarkastelukulmaksi sen vaikutuksen kuolemaan.

Kuolema on mielenkiintoinen aihe. Siitä ei yleensä keskustella, paitsi silloin kun jonkun lähiomainen tai tuttu on kuollut. Tällöinkin kuoleman ottaminen puheenaiheeksi päättyy yleensä lyhyeen. Porukassa syntyy kuolemanhiljaisuus ja jokainen miettii, miten fiksusti saisi puheen jälleen palautettua sopivampaan aiheeseen. Kuolema on tabu. Siitä on kiusallista puhua

Korona on melkoisesti muuttanut tilannetta. Kuolemasta on tullut ”sivistynyt” puheenaihe. Esim. Hesari kertoo päivittäin kuolleiden määrän kehittymisen eri maissa. Ikään kuin kyse olisi kilpailusta. Nyt kun urheilukisoja ei järjestetä ja Tokiossa ei kisailla tänä vuonna, on järjestetty kilpailu, miten maat pärjäävät kuolemankisoissa. Tätä kirjoittaessani 7.5. USA on johdossa. Sillä on 71064 koronaan kuollutta. Italia oli hyvissä asemissa vielä kuukausi sitten mutta on menettänyt kärkipaikan. Venäjä on nousussa. Se tuli kisaan tavallaan jälkijunassa. Tällä hetkellä sillä on vain 1451 kuollutta, mutta jotkut epäilevät, että siellä on taas käytetty dopingia, ja osa suorituksista on diskattu. Pistetaulukossa Suomen ja Ruotsin välinen kilpailu on aina mielenkiintoinen. Tälläkin kertaa Ruotsi on meitä edellä 2854 kuolemallaan. Suomi on taas jäänyt vaatimattomasti 252 kuolemaan, mutta nyt ollaan yhteiskuntaa avaamassa ja Suomi saattaa kesällä saada Ruotsin etumatkaa kiinni.

Kisassa erikoista on se, että seurataan vain yhden lajin, koronan, otteluja. Vastaavaa kisahuumaa ei ole järjestetty esim. sydän ja verisuoni- tai syöpä- kisoissa, joita esiintyy paljon enemmän. Korona-huuman tiimellyksessä toisen lajit ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Korona kun on uusi nouseva laji, joka on levinnyt kuin vakava virus ympäri maailman.

Näiden lukujen takana on onnettomia ihmiskohtaloita. Siksi moni voi olla sitä mieltä, että on sopimatonta kirjoittaa kuten tässä olen tehnyt. Tarkoitus ei ole ketään loukata vaan tuoda tällä blogilla uutta näkökulmaa kuolemanvakavaan kysymykseen: Miksi luonnolliseen asiaan suhtautuminen on niin luonnotonta?

Monet koronaan kuolleista ovat iäkkäitä ja heidät on eristetty hoitolaitoksiin, koska he eivät enää pärjää omin avuin. Parin viimeisen vuoden aikana on kohistu heidän huonosta hoidostaan, mutta tänä keväänä heidän hengissä pitämisestään on tullut kansakuntien ykköstavoite. Näiden asioiden rinnastaminen tuntuu irvokkaalta – ja sitä se onkin. Kuolemaan suhtaudutaan kuin se olisi huono vaihtoehto ihmisen elämän päättymiselle. Se olisi ehdottomasti estettävä. Vanhetessaan jokainen tarvitsisi arvokkaan lopun, eikä kuoleman torjuntaa. Koronassa puhutaan kuolleiden prosentista, joka on siihen sairastuneilla 0,1-1%, kun minun tietääkseni jokaisen ihmisen – tajusi asiaa tai ei – kuolleisuusaste on pitkällä aikavälillä 100 %.

Kyllä jokainen tietysti tietää kuolevansa joskus, mutta työntää asian pois ajatuksistaan. Kuolema on ulkoistettu, kuten tehokkaassa nykyisessä yhteiskunnassa on tapana. Kun Suomessakin vielä 100 vuotta sitten oli korkea lapsikuolleisuus ja kuoltiin yleisesti kotona, oli kuolema mukana ihmisten elämässä. Se kuului luonnollisena osana elämään, vaikkei sitä helppo ollut aina hyväksyä. Nyt kun kuollaan sairaaloissa tai hoitolaitoksissa, on ihmisiä, jotka eivät ole koskaan tai vain muutaman kerran nähneet kuolleen ihmisen. Moni 20-30-vuotias on nähnyt vähintään 5000 virtuaalikuolemaa elokuvissa tai tv:ssä, mutta nyt tarkoitan kuolleen näkemistä elävänä. Tämän sanominenkin tuntuu hassulta. Niin erikoista se on, jos et ole töissä sairaalassa, hoitolaitoksessa tai hautaustoimistossa.

Mikä on Raamatun ja kristityn asenne kuolemaan?  Kuolema on kristitylle voitto. Paavalille tämä asia oli täysin selvä. Hän kirjoitti: ”Minulle elämä on Kristus ja kuolema voitto” (Fil 1:21).

Raamatussa kuolema ei ole tabu. Sana kuolema tai kuoleminen esiintyy Raamatussa n. 1200 kertaa. Raamatun 66 kirjasta vain kuudessa ei ole viittausta kuolemiseen.

Mitä Raamatussa kerrotaan kuolemasta?  Vanhassa testamentissa on paljon väkivaltaa ja julmilta kuulostavia sotatapahtumia. Israelia yritettiin tuhota, mutta myös israelilaiset tuhosivat monia kansoja. Tässä suhteessa tuntuu joskus, ettei Lähi-idässä mikään ole muuttunut.

Uudessa testamentissa suhtautuminen kuolemaan kokee suuren muutoksen. Jumala itse Jeesuksessa tuli kärsimään kuoleman meidän syntisten edestä, jotta meitä ei tuomittaisi kuolemaan. Jeesus puhui paljon kuolemastaan ennen sen tapahtumista, mutta Hän myös osoitti olevansa kuolemankin yläpuolella. Jeesus herätti kuolleista mm. Jairoksen tyttären (Mark 5: 35-43) ja Lasaruksen (Joh 11:3-44) osoittaen kuka hän on. Hän itse kuoli oikeusmurhan seurauksena tuskallisen kuoleman vain n 30 vuoden ikäisenä. Mutta Jeesus ei jäänyt hautaan vaan nousi kuolleista, koska kuolema ei voinut häntä pidättää (Apt. 2:24).

Totesin edellä, että jokaisen kuolleisuus on 100%. Kuolevatko sitten kaikki? Monet ihmiset uskovat, että tänne kerran synnytään ja kerran kuollaan eikä sen jälkeen ole mitään. On totta, että minäkin ensin synnyin biologisesti. Olin kuitenkin kuolemaan tuomittu syntini tähden. Sitten synnyin uudeksi luomukseksi. (2. Kor 5:17). Se oli hengellinen eikä biologinen syntymä. Ruumiillisesti kuolen jossain vaiheessa.

Koska nimeni on kirjoitettu elämän kirjaan, minua ei kohtaa toinen kuolema, nimittäin kuolemiakin on kaksi. (Ilm. 20:14-15). Ja Kuolemakin kuolee. Se heitetään tuliseen järveen, jonne joutuvat myös ne, joiden nimi ei ole elämän kirjassa. Minulle jää hengellinen elämää, joka on Kristuksessa. Se ei ikinä kuole. Jos sinullakin on hengellinen elämä, niin sekin on ikuinen.

 

Arto Siitonen


Tunnetko sinä?

Ikääntynyt äiti oli sairastunut muistisairauteen. Hän oli  menettänyt muistinsa lähes kokonaan. Vuosikymmenien takaiset asiat olivat säilyneet jollakin tavalla hänen mielessä. Hiljattain sattuneet tapaukset olivat kadonneet lähes kokonaan ikääntyneen äidin mielestä. Tytär oli pitänyt vuosien saatossa ihailtavalla tavalla yhteyttä äitiinsä. Nyt se aika näytti olevan ohi. Tytär päätti vielä varmistaa asian. Hän kumartui vuoteella lepäävän äitinsä puoleen ja kysyi:  ”Äiti tunnetko sinä minut? ” Äiti näytti miettivän kovasti. Hetken kuluttua hän pudisti päätään ja sanoi: ” En minä tunne sinua. Kuka sinä olet”? Tytär hätääntyi: ” Äiti, minä olen sinun tyttäresi. Totta kai sinä minut tunnet.”  Mutta äiti lepäsi vuoteella poissaolevan näköisenä. Henkinen yhteys äidin ja tyttären väliltä oli katkennut täydellisesti. Itse olen kokenut jotain vastaavaa. Olimme asuneet puolisoni kanssa kolmatta vuotta tilapäisesti toisella paikkakunnalla. Palattuamme kotikaupunkiimme, lähdin pian tervehtimään ikääntyneitä ja sairaita seurakuntalaisia, kuten tapanani on ollut nuoruudesta  asti.  Hyvä ystävämme Hilma – niminen sisar oli joutunut kaupungin sairaalaan. En tiedä, mistä se johtuu, mutta varsin mielelläni  olen viihtynyt vanhojen parissa. Ehkä se johtuu siitä, että isovanhempani ovat – äitini äitiä – lukuun ottamatta kuolleet ennen syntymääni. Äitini äiti – siis mummoni  – tapasin muutamia kertoja. Mutta isoäitini tapaamiset jäivät vähäisiksi,  sillä asuimme eri paikkakunnilla.  Ehkä edellä mainituista syistä johtuu, että olen potenut vuosikymmeniä eräänlaista  isovanhempien ikävää.  Suuri onni kohtasi minua 17 vuotiaana, kun löysin tien parhaimman ystäväni Jeesuksen luokse. Vuosikymmenien saatossa Hän on osoittautunut sellaiseksi ystäväksi. josta Raamattu sanoo: ” Ystävä rakastaa ainiaan”( San 17: 17).  Ilmeisesti runoilija oli kokenut sen itsekin. ” Ystävää Jeesuksen kaltaista toista mistään ei löydykään. Luotansa heikointakaan ei poista milloinkaan. Hylkää ei yhtäkään ).

Ja kertosäkeessä hengellinen runoilija toteaa: ” JEESUS TUSKASI KAIKKI TUNTEE, PAINOT KUORMIEN KANTAA HÄN.  MURHEESI, RIEMUSI  SAAT NYT TUODA LUOKSE TÄÄN YSTÄVÄN” ( Hengellinen laulukirja 84 ). Runoilija tunsi todellisen Ystävän, Jeesuksen,  Niin myös tunsi vanhan äidin  tytär, joka hädässään  lopulta kysyi : ” ÄITI, TUNNETKO SINÄ JEESUKSEN? ” Muistisairas  äiti sai kuin sähköiskun. Ilahtuneena hän huudahti: ” JEESUKSENKO? TOTTA KAI MINÄ RAKKAAN VAPAHTAJANI  TUNNEN!” Äidin vastauksen kuultuaan hädissään ollut tytär  rauhoittui.   Hän ymmärsi, että vaikka äiti oli menettänyt muistinsa hänen tärkein asia on kunnossa, koska hän oli terveytensä päivinä hoitanut tärkeimmän asian kuntoon. Miten sinun sisäiset asiasi ovat tällä hetkellä, vai onko ne yhä rempallaan? Luther sanoi näin: ” Ihmisen kallein asia on tulla tuntemaan Jumala ja Jeesus Kristus, jonka hän lähetti.”

Myös Vapahtaja muistutti tästä tärkeimmästä asiasta: Hän sanoi: ” Mutta tämä on iankaikkinen elämä, että he tuntevat sinut, joka yksin olet totinen Jumala, ja hänet, jonka sinä olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen” ( Joh 17: 3 ).

Hyvä blogini  lukija: ” Tunnetko sinä Jeesuksen?” Vai ovatko muut asiat olleet niin tärkeitä, jotta olet unohtanut kaikkein tärkeimmän ?

 

Jussi Jokisaari.