Esimerkillinen kilvoittelija

Taivastiellä on monenlaisia kilvoittelijoita. Eräs heistä oli Elsa – niminen ( nimi muutettu)nuori rouva Lapista. Kun kaksi nuorta evankelistaa saapui hänen kotikyläänsä, Elsa puolisonsa Kalevin ( nimi muutettu) kanssa tarjosi heille majapaikan uudehkossa kodissaan. Evankelistat olivat ensimmäisen kerran paikkakunnalla. Ensimmäinen väkirikas tilaisuus isossa maalaispirtissä oli päättynyt. Nuorilla evankelistoilla ei ollut majapaikkaa, vaikka ilta oli jo myöhäinen. Elsa keskusteli puolisonsa kanssa, josko evankelistat voisivat tulla kotiimme. Kukaan ei aavistanut, miten kauaskantoiset seuraukset sillä olisi. Vuosien saatossa se koti tuli tärkeäksi tukikohdaksi paikkakunnan evankelioimistyölle. Kun evankelistat saivat ensimmäisen yöpaikan nuorenparin kodissa sen seurauksena useita paikkakuntalaisia tuli uskoon pari -kolme kuukautta myöhemmin. Kesän tultua saman pitäjän alueella järjestettiin kolme uskovien  kastetilaisuutta. Jumalan valtakunnan työ juurtui ja laajeni paikkakunnalla. Elsa – puoliso oli keskeinen vaikuttaja evankeliumin sanoman levittämisessä. Elsa oli äärimmäisen vilpitön ja rohkea kilvoittelija elämän tiellä. Missään tilanteessa hän ei hävennyt Jeesusta. Päinvastoin, hän oli aina valmis kertomaan Jeesuksesta ja Hänen rakkaudestaan jokaiselle. Elsa rakasti Raamattua, Jumalan sanaa. Sitä kuvastaa hänen lähtönsä ruokaostoksille. Hän yleensä sujautti Raamattunsa käsilaukkuun. Hän tiesi, että kaupan asiakkaiden ja hiljattain uskoon tulleiden välille voi sukeutua ajatusten vaihtoa. Elsan tapa ei ollut kinastella hengellisistä asioista. Hän oli siinä mielessä esimerkillinen kristitty. Joskus kävi niin, ettei uskon asioista keskustelu aina ollut hillittyä puheen sorinaa, vaan se saattoi muuttua  huutamiseksi. Hiljainen ja rauhallinen Elsa tapasi silloin sanoa: ” Katsotaan, mitä Raamatussa tästä sanotaan!” Elsan sanolla oli rauhoittava vaikutus. Lähes huutamalla käyty keskustelu hiljeni tasapainoiseksi rauhalliseksi tarinoinniksi. Elsan ja hänen puolisonsa kodista tuli evankelistoille hyvä, rauhallinen mieluinen majapaikka. Jouluaika lähestyi. Jouluun oli aikaa runsas viikko. Evankelistat valmistautuivat kotimatkalle lähtöä varten. Useiden viikkojen ajan pojat olivat lähikylillä kokouksia pitäneet. Kuulijoita oli ollut runsaasti. ” Pojilla” eli evankelistoilla oli selkeä päätös: menemme jouluksi kotiin ja palaamme joulun jälkeen tutuksi tulleille palkisille kertomaan ilosanomaa kaikkien ihmisten Vapahtajasta, Jeesuksesta. Torstaiaamuna varhain he pakkasivat laukkunsa kotimatkaa varten. Eino, oli evankelistoista vanhempi ja kokeneempi. Hänen sisarensa oli puolisonsa kanssa myymälänhoitajana poikien reitin varrella olevassa Pohjolan kylässä. Eino ehdotti, että he ajaisivat polkupyörällä kairan poikki hänen sisarensa perheen luo. Matkaa olisi kairan poikki ”vain”. 25 kilometriä. Se ei ollut poikien mielestä juuri mitään. He olivat tottuneet liikkumaan polkupyörillä ja suksilla pitkiä matkoja. Laukut oli pakattuina ja kiinnitetty pyörän takatelineelle lähtöä varten. Ennen lähtöä pojat kävivät kiittämässä ja hyvästelemään Elsan ja hänen puolisonsa.  He vaihtoivat muutaman sanan majoittajiensa kanssa. Kädestä puristaen he kiittivät ja Hyvää joulua toivottaen, ystäviksi tulleita majoittajia. Tuossa jäähyväishetkessä Kaarlo ojensi kätensä kummallekin pojalle ja laski poikien kouraan jotain. Ulkona pojat tajusivat, että Kaarlo oli sujauttanut heidän kouraansa setelirahan! Evankelistat olivat silmät ymmyrkäisinä. He olivat yöpyneet ystäväkodissa useana yönä ja kaiken kukkuraksi talon isäntä antoi heille setelirahan! Se oli todistus Taivaan Isän huolenpidosta. Kokemusta hämmästellen pojat nousivat pyörien päälle ja lähtivät ajamaan. Vajaa 10 kilometriä ajettuaan heidän piti kääntyä auratulta valtatieltä kairan poikki johtavalle pienemmälle tielle. Kohta käännyttyään pojat hätkähtivät, sillä tie oli auraamaton! Tie oli täysin tukossa. Sitä oli kerta kaikkiaan mahdotonta ajaa. Apein mielin pojat lähtivät kävellen työntämään pyöriään, joiden takatuupparilla oli täyteen pakattu iso matkalaukku ja pienempi raamattulaukku. Einolla lisäksi kitara! Muutama satametriä pyöriä työntävät puskivat sisukkaasti eteenpäin. Pikku hiljaa hiipi poikien takin sisään epäilys. Mitä meille tapahtuu? Jaksammeko työntää umpihangessa pyöriä kairan poikki? Entä, jos emme jaksa?  He tiesivät kokemuksesta, että Lapin korkeudella joulukuinen päivä on lyhyt. Valoisaa aikaa ei ole paria tuntia enempää. Pilvisen sään aikaan on vain kaksi hämärää tuokiota. Mitä enemmän he ajattelivat, sen alakuloisemmaksi kaverien ajatukset muuttuivat. Mutta juuri silloin, kun  tilanne näytti synkimmältä alkoi takaapäin kuulua hiljaista moottorin surinaa. Sitä kaverukset pysähtyivät ihmettelemään. Vähitellen alkoi synkän hämärän keskeltä kuulua moottorin ääni:- Auto se on!  Sanaakaan he eivät vaihtaneet. He ymmärsivät oitis, että nyt on siirryttävä sivuun tieuralta. Umpihankeen he työnsivät pyöränsä laukkuineen. Hitaasti, kuin tunnustellen auto lähestyi, Kun se  tuli 30 – 40 metrin päähän, he nostivat kätensä vaaka  asentoon. Auto pysähtyi poikien kohdalle. Eino ehti ensin kuljettajan juttusille. Hän kertoi pulman ja tiedusteli onko mahdollista päästä kyytiin? Se luvattiin. Pyörät ripustettiin  auton takaosaan laitettuihin koukkuihin ylösalaisin. Pojat työntyivät laukkuineen sisälle autoon. Kuljettaja lähti heti liikkeelle. Hiljaisina sydän kiitosta pulpahdellen pojat istuivat kiitollisina – ihmetellen jälleen – Taivaallisen kutsujan käsittämättömän tarkkaa huolenpitoa. He ymmärsivät selvemmin, että tuskin me olisimme jaksaneet työntää raskaassa lastissa olevaa pyörää umpihangessa kairan poikki. Entä sitten? Mitä meille olisi tapahtunut, jos olisimme väsähtäneet ja joutuneet yöksi lumiseen ja pimeään kairaan?  He miettivät. Nyt on kaikki hyvin. Majapaikan isäntä oli ehkä tietämättä ollut Jumalan asialla antaessaan setelin. Sille löytyi heti kohde: pääsimme autossa kairan  poikki. Eikä meidän tarvinnut nääntyä synkkään korpeen, evankelistapojat miettivät kiitollisina. Nostalgisissa mietteissä, Jussi Jokisaari.


Sotasokean ihana toivo

Tänä keväänä on kerrottu tiedotusvälineissä melko runsaasti Lapin sodan päättymisestä. Lapin sodassa suomalaiset sotajoukot joutuivat ajamaan saksalaisten sotajoukot pois maastamme. Tämä operaatio jouduttiin suorittamaan Neuvostoliiton vaatimuksesta. Suomen ja Neuvostoliiton rauhanneuvottelujen eräänä ehtona oli, että Suomen sotavoimien on karkotettava saksalaiset sotajoukot pois Suomen alueelta. Se ehto täyttyi 27. huhtikuuta 1945, kun suomalaiset sotilaat ajoivat viimeisen saksalaisen sotilaan Norjan puolelle Suomen käsivarressa.  Sota vaati uhrinsa. Sodissa kaatui n. 96 000 suomalaista ja haavoittui n. 250. 000 miestä. Yksi heistä oli Eemeli. Hän oli tullut uskoon vähän ennen tutustumistamme. Ystäväni  kertoi, miten hän oli menettänyt näkönsä kuuluisassa Mäntyvaaran taistelussa. Mäntyvaara on Kemijärveltä runsas 20 km koilliseen eli Sallaan päin. Eemelin joukkue oli ollut lepovuorossa taistelulinjojen ulkopuolella. Yllättäen venäläinen partio oli pimeässä hyökännyt suomalaisen joukko – osaston kimppuun. Kahakka oli ollut ankara. Taistelun tiimellyksessä venäläinen kranaatti oli räjähtänyt muutaman metrin etäisyydellä. Kaksi kranaatin sirpaletta oli osunut Eemelin silmiin. Nuorimies menetti näkönsä kerralla. Eemelin karua kokemusta kuunnellessani valtasi sääli, rakkaus, pelko ja kauhu mieleni. Ensi kerran sain kuulla omakohtaisen kokemuksen sodan julmuudesta. Meidän näkevien on mahdotonta ymmärtää, miltä tuntuu, kun terve nuorimies menettää hetkessä näkökykynsä. Myöhemmin olen miettinyt, mikä aisteista on ihmisille tärkein? Terveellä ihmisellä on viisi aistia: näkö-, kuulo-,tunto, maku- ja hajuaisti. Näitä asioita pohtiessani olen tullut vakuuttuneeksi siitä, että näköaisti on tärkein. Kerran tätä mietiskellessäni kaivoin eri tietolähteistä tietoja ihmisen silmästä. Yllätyin valtavasti, kun luin, että ihmisen silmä koostuu n. sadasta kahdesta kymmenestäviidestä miljoonasta osasta! Mieleeni nousi ateistien usko, että kaikki näkyväinen ja olevainen on ”syntynyt” alkulimasta! Kyllä kehitysoppiin uskovilla vahva on ”usko,” kun he noin ajattelevat! Sotasokea ystäväni Eemil oli saanut henkilökohtaisen uskon Kristukseen. Se usko  ”näkyi” kaikille, jotka hänet tunsivat.

En voi unohtaa Eemeliä, joka istui joka sunnuntai uskollisesti seurakunnan kokoussalissa omalla

paikallaan neljännen penkkirivin päässä. Hänen kasvonsa olivat aina kauniissa, aurinkoisessa hymyssä. Koskaan en nähnyt häntä tyytymättömän tai happaman näköisenä. Kiitos pulpahteli vuolaasti Jeesukselle Eemelin suusta. Tunsin Eemelin hyvin. Siksi tiedn, että hänellä on toivo ja siitä, että hän saa kerran katsella tervein silmin Kuningastaan, Kristusta Hänen ihanuudessaan, kuten Jumalan sanassa luvataan. Hyvä blogin lukija: Kuinka usein sinä olet kiittänyt Jumalaa kahdesta terveestä, näkevästä silmästä? On hyvä muistaa, ettei silmien näkö ole itsestään selvyys. Näkökyky on suunnattoman arvokas lahja, joten siitä tulee kiittää Jumalaa päivittäin. Miljoonaa kertaa arvokkaampi on  hengellinen näkökyky. Sen omaava ” näkee”, että aika, jossa elämme on ” paha aika”, kuten Herran apostoli kirjeessään efesolaisille sanoo: ” Katsokaa siis tarkoin, kuinka vaellatte: ei niin kuin tyhmät, vaan niin kuin viisaat ja ottakaa vaari oikeasta hetkestä, sillä aika on paha.” ( Ef 5: 15- 17 ” ).

Jussi Jokisaari


Koronakuolema

Koronaviruksella on valtava vaikutus meidän jokaisen elämään. Jokainen itseään arvostava blogisti kirjoittaa tänä keväänä ainakin yhden kirjoituksen koronasta. Niin minäkin teen. En tiedä, kuulunko tuohon itseään arvostavaan ryhmään, mutta jos ei koronasta kirjoittaisi, voisivat lukijat kuvitella, etten oikein ole ajan hermolla. Siispä jälleen eräs kirjoitus koronasta:

Otan tässä tarkastelukulmaksi sen vaikutuksen kuolemaan.

Kuolema on mielenkiintoinen aihe. Siitä ei yleensä keskustella, paitsi silloin kun jonkun lähiomainen tai tuttu on kuollut. Tällöinkin kuoleman ottaminen puheenaiheeksi päättyy yleensä lyhyeen. Porukassa syntyy kuolemanhiljaisuus ja jokainen miettii, miten fiksusti saisi puheen jälleen palautettua sopivampaan aiheeseen. Kuolema on tabu. Siitä on kiusallista puhua

Korona on melkoisesti muuttanut tilannetta. Kuolemasta on tullut ”sivistynyt” puheenaihe. Esim. Hesari kertoo päivittäin kuolleiden määrän kehittymisen eri maissa. Ikään kuin kyse olisi kilpailusta. Nyt kun urheilukisoja ei järjestetä ja Tokiossa ei kisailla tänä vuonna, on järjestetty kilpailu, miten maat pärjäävät kuolemankisoissa. Tätä kirjoittaessani 7.5. USA on johdossa. Sillä on 71064 koronaan kuollutta. Italia oli hyvissä asemissa vielä kuukausi sitten mutta on menettänyt kärkipaikan. Venäjä on nousussa. Se tuli kisaan tavallaan jälkijunassa. Tällä hetkellä sillä on vain 1451 kuollutta, mutta jotkut epäilevät, että siellä on taas käytetty dopingia, ja osa suorituksista on diskattu. Pistetaulukossa Suomen ja Ruotsin välinen kilpailu on aina mielenkiintoinen. Tälläkin kertaa Ruotsi on meitä edellä 2854 kuolemallaan. Suomi on taas jäänyt vaatimattomasti 252 kuolemaan, mutta nyt ollaan yhteiskuntaa avaamassa ja Suomi saattaa kesällä saada Ruotsin etumatkaa kiinni.

Kisassa erikoista on se, että seurataan vain yhden lajin, koronan, otteluja. Vastaavaa kisahuumaa ei ole järjestetty esim. sydän ja verisuoni- tai syöpä- kisoissa, joita esiintyy paljon enemmän. Korona-huuman tiimellyksessä toisen lajit ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Korona kun on uusi nouseva laji, joka on levinnyt kuin vakava virus ympäri maailman.

Näiden lukujen takana on onnettomia ihmiskohtaloita. Siksi moni voi olla sitä mieltä, että on sopimatonta kirjoittaa kuten tässä olen tehnyt. Tarkoitus ei ole ketään loukata vaan tuoda tällä blogilla uutta näkökulmaa kuolemanvakavaan kysymykseen: Miksi luonnolliseen asiaan suhtautuminen on niin luonnotonta?

Monet koronaan kuolleista ovat iäkkäitä ja heidät on eristetty hoitolaitoksiin, koska he eivät enää pärjää omin avuin. Parin viimeisen vuoden aikana on kohistu heidän huonosta hoidostaan, mutta tänä keväänä heidän hengissä pitämisestään on tullut kansakuntien ykköstavoite. Näiden asioiden rinnastaminen tuntuu irvokkaalta – ja sitä se onkin. Kuolemaan suhtaudutaan kuin se olisi huono vaihtoehto ihmisen elämän päättymiselle. Se olisi ehdottomasti estettävä. Vanhetessaan jokainen tarvitsisi arvokkaan lopun, eikä kuoleman torjuntaa. Koronassa puhutaan kuolleiden prosentista, joka on siihen sairastuneilla 0,1-1%, kun minun tietääkseni jokaisen ihmisen – tajusi asiaa tai ei – kuolleisuusaste on pitkällä aikavälillä 100 %.

Kyllä jokainen tietysti tietää kuolevansa joskus, mutta työntää asian pois ajatuksistaan. Kuolema on ulkoistettu, kuten tehokkaassa nykyisessä yhteiskunnassa on tapana. Kun Suomessakin vielä 100 vuotta sitten oli korkea lapsikuolleisuus ja kuoltiin yleisesti kotona, oli kuolema mukana ihmisten elämässä. Se kuului luonnollisena osana elämään, vaikkei sitä helppo ollut aina hyväksyä. Nyt kun kuollaan sairaaloissa tai hoitolaitoksissa, on ihmisiä, jotka eivät ole koskaan tai vain muutaman kerran nähneet kuolleen ihmisen. Moni 20-30-vuotias on nähnyt vähintään 5000 virtuaalikuolemaa elokuvissa tai tv:ssä, mutta nyt tarkoitan kuolleen näkemistä elävänä. Tämän sanominenkin tuntuu hassulta. Niin erikoista se on, jos et ole töissä sairaalassa, hoitolaitoksessa tai hautaustoimistossa.

Mikä on Raamatun ja kristityn asenne kuolemaan?  Kuolema on kristitylle voitto. Paavalille tämä asia oli täysin selvä. Hän kirjoitti: ”Minulle elämä on Kristus ja kuolema voitto” (Fil 1:21).

Raamatussa kuolema ei ole tabu. Sana kuolema tai kuoleminen esiintyy Raamatussa n. 1200 kertaa. Raamatun 66 kirjasta vain kuudessa ei ole viittausta kuolemiseen.

Mitä Raamatussa kerrotaan kuolemasta?  Vanhassa testamentissa on paljon väkivaltaa ja julmilta kuulostavia sotatapahtumia. Israelia yritettiin tuhota, mutta myös israelilaiset tuhosivat monia kansoja. Tässä suhteessa tuntuu joskus, ettei Lähi-idässä mikään ole muuttunut.

Uudessa testamentissa suhtautuminen kuolemaan kokee suuren muutoksen. Jumala itse Jeesuksessa tuli kärsimään kuoleman meidän syntisten edestä, jotta meitä ei tuomittaisi kuolemaan. Jeesus puhui paljon kuolemastaan ennen sen tapahtumista, mutta Hän myös osoitti olevansa kuolemankin yläpuolella. Jeesus herätti kuolleista mm. Jairoksen tyttären (Mark 5: 35-43) ja Lasaruksen (Joh 11:3-44) osoittaen kuka hän on. Hän itse kuoli oikeusmurhan seurauksena tuskallisen kuoleman vain n 30 vuoden ikäisenä. Mutta Jeesus ei jäänyt hautaan vaan nousi kuolleista, koska kuolema ei voinut häntä pidättää (Apt. 2:24).

Totesin edellä, että jokaisen kuolleisuus on 100%. Kuolevatko sitten kaikki? Monet ihmiset uskovat, että tänne kerran synnytään ja kerran kuollaan eikä sen jälkeen ole mitään. On totta, että minäkin ensin synnyin biologisesti. Olin kuitenkin kuolemaan tuomittu syntini tähden. Sitten synnyin uudeksi luomukseksi. (2. Kor 5:17). Se oli hengellinen eikä biologinen syntymä. Ruumiillisesti kuolen jossain vaiheessa.

Koska nimeni on kirjoitettu elämän kirjaan, minua ei kohtaa toinen kuolema, nimittäin kuolemiakin on kaksi. (Ilm. 20:14-15). Ja Kuolemakin kuolee. Se heitetään tuliseen järveen, jonne joutuvat myös ne, joiden nimi ei ole elämän kirjassa. Minulle jää hengellinen elämää, joka on Kristuksessa. Se ei ikinä kuole. Jos sinullakin on hengellinen elämä, niin sekin on ikuinen.

 

Arto Siitonen


Koronakuolema

Koronaviruksella on valtava vaikutus meidän jokaisen elämään. Jokainen itseään arvostava blogisti kirjoittaa tänä keväänä ainakin yhden kirjoituksen koronasta. Niin minäkin teen. En tiedä, kuulunko tuohon itseään arvostavaan ryhmään, mutta jos ei koronasta kirjoittaisi, voisivat lukijat kuvitella, etten oikein ole ajan hermolla. Siispä jälleen eräs kirjoitus koronasta:

Otan tässä tarkastelukulmaksi sen vaikutuksen kuolemaan.

Kuolema on mielenkiintoinen aihe. Siitä ei yleensä keskustella, paitsi silloin kun jonkun lähiomainen tai tuttu on kuollut. Tällöinkin kuoleman ottaminen puheenaiheeksi päättyy yleensä lyhyeen. Porukassa syntyy kuolemanhiljaisuus ja jokainen miettii, miten fiksusti saisi puheen jälleen palautettua sopivampaan aiheeseen. Kuolema on tabu. Siitä on kiusallista puhua

Korona on melkoisesti muuttanut tilannetta. Kuolemasta on tullut ”sivistynyt” puheenaihe. Esim. Hesari kertoo päivittäin kuolleiden määrän kehittymisen eri maissa. Ikään kuin kyse olisi kilpailusta. Nyt kun urheilukisoja ei järjestetä ja Tokiossa ei kisailla tänä vuonna, on järjestetty kilpailu, miten maat pärjäävät kuolemankisoissa. Tätä kirjoittaessani 7.5. USA on johdossa. Sillä on 71064 koronaan kuollutta. Italia oli hyvissä asemissa vielä kuukausi sitten mutta on menettänyt kärkipaikan. Venäjä on nousussa. Se tuli kisaan tavallaan jälkijunassa. Tällä hetkellä sillä on vain 1451 kuollutta, mutta jotkut epäilevät, että siellä on taas käytetty dopingia, ja osa suorituksista on diskattu. Pistetaulukossa Suomen ja Ruotsin välinen kilpailu on aina mielenkiintoinen. Tälläkin kertaa Ruotsi on meitä edellä 2854 kuolemallaan. Suomi on taas jäänyt vaatimattomasti 252 kuolemaan, mutta nyt ollaan yhteiskuntaa avaamassa ja Suomi saattaa kesällä saada Ruotsin etumatkaa kiinni.

Kisassa erikoista on se, että seurataan vain yhden lajin, koronan, otteluja. Vastaavaa kisahuumaa ei ole järjestetty esim. sydän ja verisuoni- tai syöpä- kisoissa, joita esiintyy paljon enemmän. Korona-huuman tiimellyksessä toisen lajit ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Korona kun on uusi nouseva laji, joka on levinnyt kuin vakava virus ympäri maailman.

Näiden lukujen takana on onnettomia ihmiskohtaloita. Siksi moni voi olla sitä mieltä, että on sopimatonta kirjoittaa kuten tässä olen tehnyt. Tarkoitus ei ole ketään loukata vaan tuoda tällä blogilla uutta näkökulmaa kuolemanvakavaan kysymykseen: Miksi luonnolliseen asiaan suhtautuminen on niin luonnotonta?

Monet koronaan kuolleista ovat iäkkäitä ja heidät on eristetty hoitolaitoksiin, koska he eivät enää pärjää omin avuin. Parin viimeisen vuoden aikana on kohistu heidän huonosta hoidostaan, mutta tänä keväänä heidän hengissä pitämisestään on tullut kansakuntien ykköstavoite. Näiden asioiden rinnastaminen tuntuu irvokkaalta – ja sitä se onkin. Kuolemaan suhtaudutaan kuin se olisi huono vaihtoehto ihmisen elämän päättymiselle. Se olisi ehdottomasti estettävä. Vanhetessaan jokainen tarvitsisi arvokkaan lopun, eikä kuoleman torjuntaa. Koronassa puhutaan kuolleiden prosentista, joka on siihen sairastuneilla 0,1-1%, kun minun tietääkseni jokaisen ihmisen – tajusi asiaa tai ei – kuolleisuusaste on pitkällä aikavälillä 100 %.

Kyllä jokainen tietysti tietää kuolevansa joskus, mutta työntää asian pois ajatuksistaan. Kuolema on ulkoistettu, kuten tehokkaassa nykyisessä yhteiskunnassa on tapana. Kun Suomessakin vielä 100 vuotta sitten oli korkea lapsikuolleisuus ja kuoltiin yleisesti kotona, oli kuolema mukana ihmisten elämässä. Se kuului luonnollisena osana elämään, vaikkei sitä helppo ollut aina hyväksyä. Nyt kun kuollaan sairaaloissa tai hoitolaitoksissa, on ihmisiä, jotka eivät ole koskaan tai vain muutaman kerran nähneet kuolleen ihmisen. Moni 20-30-vuotias on nähnyt vähintään 5000 virtuaalikuolemaa elokuvissa tai tv:ssä, mutta nyt tarkoitan kuolleen näkemistä elävänä. Tämän sanominenkin tuntuu hassulta. Niin erikoista se on, jos et ole töissä sairaalassa, hoitolaitoksessa tai hautaustoimistossa.

Mikä on Raamatun ja kristityn asenne kuolemaan?  Kuolema on kristitylle voitto. Paavalille tämä asia oli täysin selvä. Hän kirjoitti: ”Minulle elämä on Kristus ja kuolema voitto” (Fil 1:21).

Raamatussa kuolema ei ole tabu. Sana kuolema tai kuoleminen esiintyy Raamatussa n. 1200 kertaa. Raamatun 66 kirjasta vain kuudessa ei ole viittausta kuolemiseen.

Mitä Raamatussa kerrotaan kuolemasta?  Vanhassa testamentissa on paljon väkivaltaa ja julmilta kuulostavia sotatapahtumia. Israelia yritettiin tuhota, mutta myös israelilaiset tuhosivat monia kansoja. Tässä suhteessa tuntuu joskus, ettei Lähi-idässä mikään ole muuttunut.

Uudessa testamentissa suhtautuminen kuolemaan kokee suuren muutoksen. Jumala itse Jeesuksessa tuli kärsimään kuoleman meidän syntisten edestä, jotta meitä ei tuomittaisi kuolemaan. Jeesus puhui paljon kuolemastaan ennen sen tapahtumista, mutta Hän myös osoitti olevansa kuolemankin yläpuolella. Jeesus herätti kuolleista mm. Jairoksen tyttären (Mark 5: 35-43) ja Lasaruksen (Joh 11:3-44) osoittaen kuka hän on. Hän itse kuoli oikeusmurhan seurauksena tuskallisen kuoleman vain n 30 vuoden ikäisenä. Mutta Jeesus ei jäänyt hautaan vaan nousi kuolleista, koska kuolema ei voinut häntä pidättää (Apt. 2:24).

Totesin edellä, että jokaisen kuolleisuus on 100%. Kuolevatko sitten kaikki? Monet ihmiset uskovat, että tänne kerran synnytään ja kerran kuollaan eikä sen jälkeen ole mitään. On totta, että minäkin ensin synnyin biologisesti. Olin kuitenkin kuolemaan tuomittu syntini tähden. Sitten synnyin uudeksi luomukseksi. (2. Kor 5:17). Se oli hengellinen eikä biologinen syntymä. Ruumiillisesti kuolen jossain vaiheessa.

Koska nimeni on kirjoitettu elämän kirjaan, minua ei kohtaa toinen kuolema, nimittäin kuolemiakin on kaksi. (Ilm. 20:14-15). Ja Kuolemakin kuolee. Se heitetään tuliseen järveen, jonne joutuvat myös ne, joiden nimi ei ole elämän kirjassa. Minulle jää hengellinen elämää, joka on Kristuksessa. Se ei ikinä kuole. Jos sinullakin on hengellinen elämä, niin sekin on ikuinen.


Tunnetko sinä?

Ikääntynyt äiti oli sairastunut muistisairauteen. Hän oli  menettänyt muistinsa lähes kokonaan. Vuosikymmenien takaiset asiat olivat säilyneet jollakin tavalla hänen mielessä. Hiljattain sattuneet tapaukset olivat kadonneet lähes kokonaan ikääntyneen äidin mielestä. Tytär oli pitänyt vuosien saatossa ihailtavalla tavalla yhteyttä äitiinsä. Nyt se aika näytti olevan ohi. Tytär päätti vielä varmistaa asian. Hän kumartui vuoteella lepäävän äitinsä puoleen ja kysyi:  ”Äiti tunnetko sinä minut? ” Äiti näytti miettivän kovasti. Hetken kuluttua hän pudisti päätään ja sanoi: ” En minä tunne sinua. Kuka sinä olet”? Tytär hätääntyi: ” Äiti, minä olen sinun tyttäresi. Totta kai sinä minut tunnet.”  Mutta äiti lepäsi vuoteella poissaolevan näköisenä. Henkinen yhteys äidin ja tyttären väliltä oli katkennut täydellisesti. Itse olen kokenut jotain vastaavaa. Olimme asuneet puolisoni kanssa kolmatta vuotta tilapäisesti toisella paikkakunnalla. Palattuamme kotikaupunkiimme, lähdin pian tervehtimään ikääntyneitä ja sairaita seurakuntalaisia, kuten tapanani on ollut nuoruudesta  asti.  Hyvä ystävämme Hilma – niminen sisar oli joutunut kaupungin sairaalaan. En tiedä, mistä se johtuu, mutta varsin mielelläni  olen viihtynyt vanhojen parissa. Ehkä se johtuu siitä, että isovanhempani ovat – äitini äitiä – lukuun ottamatta kuolleet ennen syntymääni. Äitini äiti – siis mummoni  – tapasin muutamia kertoja. Mutta isoäitini tapaamiset jäivät vähäisiksi,  sillä asuimme eri paikkakunnilla.  Ehkä edellä mainituista syistä johtuu, että olen potenut vuosikymmeniä eräänlaista  isovanhempien ikävää.  Suuri onni kohtasi minua 17 vuotiaana, kun löysin tien parhaimman ystäväni Jeesuksen luokse. Vuosikymmenien saatossa Hän on osoittautunut sellaiseksi ystäväksi. josta Raamattu sanoo: ” Ystävä rakastaa ainiaan”( San 17: 17).  Ilmeisesti runoilija oli kokenut sen itsekin. ” Ystävää Jeesuksen kaltaista toista mistään ei löydykään. Luotansa heikointakaan ei poista milloinkaan. Hylkää ei yhtäkään ).

Ja kertosäkeessä hengellinen runoilija toteaa: ” JEESUS TUSKASI KAIKKI TUNTEE, PAINOT KUORMIEN KANTAA HÄN.  MURHEESI, RIEMUSI  SAAT NYT TUODA LUOKSE TÄÄN YSTÄVÄN” ( Hengellinen laulukirja 84 ). Runoilija tunsi todellisen Ystävän, Jeesuksen,  Niin myös tunsi vanhan äidin  tytär, joka hädässään  lopulta kysyi : ” ÄITI, TUNNETKO SINÄ JEESUKSEN? ” Muistisairas  äiti sai kuin sähköiskun. Ilahtuneena hän huudahti: ” JEESUKSENKO? TOTTA KAI MINÄ RAKKAAN VAPAHTAJANI  TUNNEN!” Äidin vastauksen kuultuaan hädissään ollut tytär  rauhoittui.   Hän ymmärsi, että vaikka äiti oli menettänyt muistinsa hänen tärkein asia on kunnossa, koska hän oli terveytensä päivinä hoitanut tärkeimmän asian kuntoon. Miten sinun sisäiset asiasi ovat tällä hetkellä, vai onko ne yhä rempallaan? Luther sanoi näin: ” Ihmisen kallein asia on tulla tuntemaan Jumala ja Jeesus Kristus, jonka hän lähetti.”

Myös Vapahtaja muistutti tästä tärkeimmästä asiasta: Hän sanoi: ” Mutta tämä on iankaikkinen elämä, että he tuntevat sinut, joka yksin olet totinen Jumala, ja hänet, jonka sinä olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen” ( Joh 17: 3 ).

Hyvä blogini  lukija: ” Tunnetko sinä Jeesuksen?” Vai ovatko muut asiat olleet niin tärkeitä, jotta olet unohtanut kaikkein tärkeimmän ?

 

Jussi Jokisaari.

 


Kutsu erikoiseen yhteisöön

 

 

Oletko ajatellut, miten monia yhteisöjä maassamme on?

On maamiesseuroja, urheilu-,talous-, nuoriso-,  ja kymmeniä muita seuroja, joita asian valtaamat ylläpitävät vuosikymmenestä toiseen. Joskus kuitenkin käy niin, että ajan myötä aatteen palo ja into hiipuu ja toiminta loppuu. Onneksi on  eräs yhteisö, joka on pysynyt pystyssä ja  jonka toiminta on jatkunut satoja vuosia. Sen toiminta jatkuu yhä. Tähän yhteisöön voi jokainen, halukas päästä. Siihen yhteisöön kutsun Sinua. Pääsyvaatimuksena on, että yhteisöön pyrkivä tunnustaa olevansa epäkelpo yhteisön jäseneksi.  hänen pääsyä ei silti evätä. Vielä tänään kutsutaan kaikkia tämän erikoiseen yhteisöön. Kutsu on yhä sama: ” Varmasti tietäköön siis koko Israelin heimo, että Jumala on hänet Herraksi  ja Kristukseksi tehnyt, tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte:” Kun he tämän kuulivat, saivat he piston sydämeensä ja sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: ” Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?”  Niin Pietari sanoi heille: ” Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen, syntienne anteeksi saamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan. Sillä teille ja teidän lapsillenne tämä lupaus on annettu ja kaikille, jotka kaukana ovat, ketkä ikinä Herra, teidän Jumalanne kutsuu.” Ja monilla muillakin sanoilla hän vakaasti todisti, ja hän kehotti heitä sanoen: ” Antakaa sovittaa itsenne tästä nurjasta sukukunnasta.” Jotka nyt ottivat hänen sanansa vastaan, ne kastettiin, ja niin heitä lisääntyi  sinä päivänä noin kolmetuhatta sielua. Ja he pysyivät apostolien opetuksissa, ja keskinäisessä yhteydessä ja leivän murtamisessa ja rukouksissa )” Apt 2: 36 – 42 ).Tähän yhteisöön kutsun Sinua tänään. Sinulla on tasan kaksi vaihtoehtoa. Voit ottaa kutsun vastaan tai voit sen hyljätä. Kumman valitset?

 

Jussi Jokisaari.         


Mistä sä tierät, jotta olet uskos?

 

Tulin uskoon 17 vuotiaana. Se oli maalaiskylässä hurja juttu. Sillä helluntailaisia pidettiin kotipitäjässä siihen aikaan kummajaisina tai jopa  hulluina. Ristin häpeällinen varjo lankesi välittömästi helluntaievankelistan kautta uskoon tulleen ylle. Luultavasti elämän arvojeni muutos vaikutti myös kahteen vanhempaan veljeeni, sillä ennen pitkää he tulivat uskoon. Keskimmäinen, reilut viisivuotta minua vanhempi tuli uskoon n. 9 tai 10 kuukautta myöhemmin. Vanhin veljeni oli lähes 10 vuotta vanhempi löysi Jeesuksessa uuden elämän vajaa kaksi vuotta myöhemmin. Voimme vain aavistella äitimme tuntoja, kun isämme varhaisen kuoleman jälkeen hän pääsi iloitsemaan poikiensa elämänmuutoksesta. En tiedä, miten paljon kyläläiset uskoon tulostamme puhuivat, sillä jostain syystä yksikään kyläläinen ei asiaa meiltä kysellyt. Vaikka me kaikki kolme olimme raittiita ja ahkeria, niin takuuvarmasti veljesten uskoontulosta  kylällä vaihdettiin takanapäin ajatuksia runsaasti. Vahvistuksen ajatuksilleni sain muutamia kuukausia myöhemmin.

Kauniina  leppeänä kesäaamuna olin viemässä lehmiä ja pikkukarjaa laitumelle. yksi kyläläinen Etelä- Pohjanmaalta muuttanut Tauno eli Tatu kohtasi minut joen yli johtavalla sillalla. Tervehdittyämme Hyvää huomenta tervehdyksellä Tatu kysyi yllättäen: ” Mistä sä tierät, jotta sä olet uskoss?”Toki kysymys yllätti. En tuolloin vielä tuntenut Raamattua, mutta Pyhä Henki antoi minulle vastauksen: Niinpä sanoin:  sydäntäni sormella osoittaen: ” Jumalan Henki todistaa henkeni kanssa, että olen Jumalan lapsi.” Ilmeisesti vastaukseni riitti Tatulle, sillä hän ei sen enempää kysellyt, vaan jatkoi matkaansa.

Vuosien saatossa tämä kohtaus on joskus noussut mieleeni. Ehkä sinä, joka tätä blogia luet – olet kenties joskus omassa mielessäsi näitä samoja asioita pohtinut. Onneksi Jumala ei ole jättänyt ketään näitä asioita ajatellutta pulaan, vaan jokainen vilpitön kyselijä löytää vastauksen Jumalan ikuisesta sanasta. Sillä Raamatusta löytyy oikea vastaus tähän. esimerkiksi apostoli Paavalin  kirjeestä  roomalaisille: ” Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia ( Roo 8:  16 ). Kaikki ihmiset eivät suinkaan ole Jumalan lapsia, vaan ainoastaan ne, jotka ovat vastaanottaneet henkilökohtaisesti Jeesuksen Vapahtajakseen, kuten

apostoli Johanneksen kautta on ilmoitettu: ”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet ( Jeesuksen ) vastaan hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi.”  Jokainen  lapsi, joka syntyy perheeseen, on syntymänsä  perusteella automaattisesti perintöoikeus kotinsa omaisuuteen. Aivan sama laki on myös Jumalan perheessä, seurakunnassa. Siitä apostoli Paavali kirjoitti selkeästi: ” Mutta jos olemme lapsia, niin olemme myös perillisiä, ” Jumalan perillisiä ja Kristuksen kanssaperillisiä, jos kerran yhdessä hänen kanssaan kärsimme, että me yhdessä myös kirkastuisimme” ( Roomalairkirj:e: 8: 17 ). Kristityt eli Jeesuksen vastaanottaneet ovat siis

Edellä oleva Raamatun kohta avaa kristityn eteen ihmeelliset näkymät.  Kerran on tuleva hetki,  kun kaikkien aikojen Jumalan lapset kokoontuvat taivaallisen perinnönjakoon. Siinä perinnönjaossa on selkeä sääntö: vain Omistajat siis lapset ovat oikeutettuja Taivaalliseen perintöön. Vain ja  ainoastaan Jumalan lapseksi  syntyneet saavat ikuisen perinnön. Kuulutko sinä  tähän  Taivaalliseen  perintöön oikeutettujen joukkoon? Elämäsi  asia   on se,  oletko sinä Jumalan lapsi? Jos sydämessäsi oleva Pyhä Henki todistaa sinun  henkesi kanssa, että olet uskon kautta Jumalan lapsi. Silloin olet oikeutettu Taivaalliseen perintöön! Haluan  onnitella sinua Hengellisen runoilijan sanoilla: Oi , mikä armo täällä jo olla Jumalan lapsi ja perillinen, toisille viedä saan, taivaista sanomaa, jonka soi Isäni armollinen.” Näillä ajatuksilla siunaan sinua.

Jussi Jokisaari.