Haluatko tulla rikkaaksi?

Otsikon kysymys saattaa tuntua vähintään oudolta. Uskon, että valtaosa suomalaisista haluaisi  olla rikas tai taloudellisesti omavarainen. Toisaalta on täysin selvää, ettei taloudellinen vauraus tuo tyydytystä, eikä takaa onnellista  elämää. Pikemminkin päinvastoin. On lukematon joukko ihmisiä, jotka ovat ahdistuneita ja turhautuneita varallisuutensa ja hyvinvointinsa keskellä. Tätä kirjoittaessani nousi mieleni kätköistä eräs surullinen tapaus vuosien takaa läntisestä naapurimaastamme Ruotsista. Kollegani kanssa olin julistusmatkalla Ruotsissa. Oli kevättalvi ja tilaisuuden alkamisaika lähestyi. Kollegani kanssa ihmettelimme, että tilaisuuteen näytti tulevan vähän kuulijoita. Mietimme, mistä kuulijain pieni määrä johtui. Kun tilaisuuden alkuun oli  muutama minuutti tuli uusia ihmisiä iso joukko.                                                                                       Hetkeä ennen tilaisuuteen alkua joku kertoi kuulijain vähäisyyden syyn: Paikkakunnan rikkain mies oli päättänyt elämänsä oman käden kautta. Tieto oli vavahduttava. Tietenkin se kosketti myös meitä, jotka emme häntä tunteneet. Joskus myöhemminkin on tämä  surullinen tapaus noussut mieleeni. Mikä oli asia, joka johti rikkaan miehen niin epätoivoiseen tekoon? Luulen, että suurin tekijä oli toivottomuus. Uskosta osattomalla ei ole tulevaisuuden toivoa, eikä myöskään kirkasta näköalaa ikuisuuteen. Kristittyinä tiedämme, että yksin Jeesus voi antaa meille rauhattomille ja toivottomille rauhan ja tulevaisuuden  toivon, kuten Hän lupasi Joh 14: 27) opetuslapsilleen: ” Rauhan minä jätän teille minun  rauhani  -sen minä annan teille. En minä anna teille niin kuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko levoton älköönkä pelätkö”(  Raamattu Kansalle 1999 ) Toisin sanoen. ihmisen, joka tuntee Kristuksen ei tarvitse pelätä tulevaisuutta, ei kuolemaa, eikä ikuisuutta! Tässä mielessä Herraan uskova on rikas. Eikö totta? Voiko joku omistaa vielä enemmän? Kyllä voi!

Vuosia sitten olin potilaana isossa keskussairaalassa. Huoneessa oli kahdeksan potilasta. Vierastunti oli päättynyt, mutta hoitotoimenpiteet eivät vielä alkaneet. Huoneessa oli aivan hiljaista. Se jatkui useita minuutteja. Lopulta katkaisin  hiljaisuuden ja tiedustelin potilastovereiltani: ” Millainen ihminen on teidän mielestänne rikas?” Hiljaisuus jatkui kotvan aikaa. Lopulta maakunnasta oleva iäkäs  potilas vastasi: ” Minun mielestäni sellainen ihminen on  rikas, joka on tyytyväinen elämäänsä.” Kommentoin isännän vastusta.. Mielestäni isännän vastaus oli hyvä. Annoin siitä tunnustuksen  hänelle.  Toiset potilastoverit olivat hiljaa. Kukaan ei sanonut sanaakaan. Tarkoituksella halusin saada keskustelun syntymään. Siksi sanoin: ” Minun mielestäni sellainen ihminen on rikas, jolta ei puutu mitään.” Vieläkään ei syntynyt ajatusten vaihtoa. Hämmästelin sitä. Lopulta korotin ääneni ja toin esille oman mielipiteeni. Niinpä sanoin. ””Haluan kertoa, että tällä vuoteella lepää nyt rikas mies!” Jatkoin: ” Ei minulla ole paljon rahaa, eikä metsää, eikä muutakaan omaisuutta. Siitä huolimatta väitän olevani rikas, sillä minulta ei puutu mitään.” Kaikkea, mitä tarvitsen on tarpeeksi. Mitään ei ole liikaa. Mutta toisaalta minulta ei puutu mitään! Enkö olekin rikas? kyselin potilastovereiltani. Lopulta paljastin heille  rikkauteni lähteen.  Luin Psalmin 23: ensimmäisen jakeen:” HERRA ON MINUN PAIMENENI, EI MINULTA MITÄÄN PUUTU.”

Luultavasti potilastoverini ymmärsivät, mikä oli tehnyt elämäni rikkaaksi. Ainoatakaan vastalausetta ei esitetty. Vuoteeni kohdalla käytävän toisella puolella oleva  potilastoverini oivalsi, mitä tarkoitin. Hän alkoi sättiä naapuriaan tähän tapaan: ”Se sanoo olevansa uskovainen. Siitä huolimatta hän on äärimmäisen ahne. Hän  hamuaa ja kerää mammonaa niin paljon kuin ehtii . Näin” potilastoverini valisti minua tietämätöntä. Valitettavasti keskustelu päättyi  henkilökunnan saapuessa huoneeseen. Siihen päättyi myös potilaiden juttutuokio.

 

Lopuksi muutama sana. Jos haluat tulla rikkaaksi, sinulla siihen  on mahdollisuus: Sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin ottaa Herra Jeesus vastaan! Jos luovutat elämäsi ohjat Kristukselle, Hän antaa sinulle todella rikkaan, jännittävän ja mielenkiintoisen elämän! Nyt puhun kokemuksistani. Pitkän elämäni aikana en ole tarvinnut tupakkaa, kaljaa, alkoholia, huumeita enkä mitään muita huumaavia tuotteita. Kaikki edellä mainitut ovat korvikkeita, tai vastikkeita. Sitä paitsi kaikki edellä mainitut nautintoaineet ovat terveydelle vaarallisia. Mielestäni on järjetöntä turvautua korvikkeisiin, jos aitoa on tarjolla!  Ja vieläpä ilmaiseksi ja lahjaksi!

 

Mieti hetki kannattaako sinun jatkaa sisäisen janosi sammuttamista korvikkeita nauttien. Sillä Jeesus haluaa  antaa lupauksensa mukaan sinulle yltäkylläisen elämän jokaiselle, sitä etsivälle ” Minä olen ovi, jos joku   minun kauttani menee sisälle, niin hän pelastuu ja hän on käyvä sisälle ja käyvä ulos ja löytävä laitumen. Varas ei tule  muuta kuin  varastamaan, tappamaan ja  tuhoamaan. Minä olen tullut, että heillä ( kaikilla ihmisillä )olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys” ( Johannes 10:  9, 10 ).Joulun Lapsi Jeesus, on paras joululahja sinulle ja jokaiselle ihmiselle! Lahja on vain otettava vastaan. Kun niin teet saat arvokkaimman lahjan,  sen kautta saat sisäisesti  rikkaan elämän, eikä sinulta puutu mitään!  – Jussi Jokisaari


Identiteetti, minäkuva ja itsetunto

Aloitetaan määrittelemällä nämä kolme termiä, jotka helposti sekoitetaan toisiinsa. Olen kerännyt määritelmät psykologian oppiaineistosta soveltaen siihen insinöörilogiikkaa. Jos ette ymmärtäneet tätä lausetta ei haittaa: en minäkään sitä ymmärtänyt. Se kuulostaa vaan niin kivalta. Seuraavassa selviää (toivottavasti) mitä sillä tarkoitan.
Identiteettini on kehys eli se ryhmä, johon kuulun. Esim. sukupuoli, ammatti tai poliittinen/uskonnollinen vakaumus. Jussi Viisteensaari kirjoitti Siltalehteen hyvän kirjoituksen uskovan ”Kristus-identiteetistä”.
Minäkuva vastaa kysymykseen millaiseksi itseni koen. Siinä on tärkeää persoonalliset piirteet ja luonteen laatu, esim. ujous, rohkeus, viisaus, uskollisuus jne. Se kehittyy koko elämän ajan ja siihen vaikuttaa mm. lähimmiltä ihmisiltä saatu palaute.
Itsetunto liittyy läheisesti kahteen edelliseen. Itsetunto kuvaa sitä, miten arvostat itseäsi. Se on itsensä hyväksymistä ja omiin mahdollisuuksiin uskomista.
Otan vielä esimerkin, joka havainnollistaa näitä termejä. Minulla on seurakunnassa blogistin identiteetti. Tässä tehtävässä minäkuvani on rohkea ja haastan lukijoita pohtimaan ja olemaan kriittisiä, mutta pitäytymään Jumalan pyhässä sanassa. Lisäksi ainakin yritän viljellä huumoria. Itsetunto on sitä, että en yli- tai aliarvioi tehtävääni.

Itsetunto on tämän blogin varsinainen aihe ja näkökulma. Seuraavassa pohdintaa siitä.
Meitä loukataan ja me loukkaannumme useita kertoja elämän aikana. Meitä loukkaavat ihmiset tekevät sen vahingossa, ilkeyttään, huumorin varjolla tai muusta syystä. Mitä heikompi itsetunto meillä on, sitä syvemmälle loukkaus uppoaa meihin. Seurauksena on joko katkeruus tai anteeksianto. Jos loukkaaminen jatkuu, voi itsetunto saada pahoja vaurioita. Tällöin on kyse kiusaamisesta. Se on toisen ihmisen hyödyntämistä omiin itsekkäisiin tavoitteisiin tai pelkkää ilkeyttä. Voi olla, ettei kiusaaja ymmärrä mitä vahinkoa on aiheuttamassa. Tällöin siihen olisi puututtava, mutta valitettavasti lähipiiristä ei aina löydy tarpeeksi viisasta ja vahvaa ihmistä, joka puuttuisi asiaan ja saisi kiusaamisen loppumaan.
Anteeksipyytäminen on paikallaan silloin kun ymmärtää tehneensä väärin toista ihmistä kohtaan. Erityisesti vakavissa tapauksissa se ei ole mikään rutiinisuoritus, jossa sanotaan: ”Sori”, vaan loukkaus tulee käsitellä.
Loukkaannummeko liian helposti, jos joku sanoo meille ikävästi? Onko meillä heikko itsetunto ja yliherkkä omatunto. Meillä on Kristus-identiteetti, mutta millainen on minäkuvasi?
Kun olin pieni poikanen ja pahoitin mieleni jostakin loukkauksesta, sanoi isäni: ”Ei haukku haavaa tee”. Ehkä hän ei ollut maailman paras kasvatuspsykologi, mutta näin jälkeenpäin ajatellen sodankäyneellä veteraanilla oli tervettä järkeä enemmän kuin nykyään monella oppineella tekoviisaalla.
Entäs vahva itsetunto? Supervahva itsetunto ei koskaan pyydä anteeksi tekojaan tai sanojaan. Se ei myöskään välitä lähimmäisen loukkaamisesta eikä siitä, että toisellakin on lupa esittää mielipiteensä. Se ei tunne armoa, eikä rakkautta. Se on sairastunut narsistinen tila. Se ei myönnä virheitään edes silloin kun huomaa olleensa väärässä. Se haluaa olla vain minä itse. Se on kuin panssari eikä sitä läpäise mikään.
Ylivahva tai heikko itsetunto voi johtaa juoruiluun. Jos huomaa jossakin ihmisessä tai ilmiössä (omasta mielestään) puutteen tai virheen, juoruilijan on kerrottava siitä osoittaakseen omaa erinomaisuuttaan. Jos itsetunto on ylivahva, menee hän paljastamaan sen asianomaiselle henkilölle, mutta oman virheellisen käsityksen mahdollisuutta hän ei suostu edes harkitsemaan. Heikon itsetunnon omistaja vie myös asiaa eteenpäin, mutta hän- ei tietenkään- mene kertomaan löytöään virheen tekijälle vaan kaikille muille. Tällaista ”lihankasvatusta” tapahtuu joka puolella ihmissuhteissa. Mikä auttaisi sen välttämisessä?
Millainen sitten on hyvä itsetunto? Heikko murenee vähäisestäkin vastoinkäymisestä ja loukkauksista ja vahva taas ei näe koskaan omia virheitään. Torjutaan kaikki faktat, jotka eivät mahdu omaan maailmaan.
Vahvuus – heikkous on itsetunnolle mielestäni väärä mittari. Jeesus on tässäkin meille hyvä esikuva. Hän kärsi syyttömänä, häntä pilkattiin ja lopulta häpeällisesti ristiinnaulittiin. Hän olisi voinut välttää tämän häpäisyn, mutta Jeesuksella oli missio. Hän täytti sen. Hän ei jäänyt hautaan vaan nousi ylös kuolleista. Huolimatta kärsimyksistä Hän ei edes Pietaria syyttänyt pettämisestä. Jeesuksen itsetunto oli terve.
Oikea kysymys ei olekaan, onko itsetuntosi heikko vai vahva vaan miten terve on sinun (ja minun) itsetunto.
Meillä, joilla on Kristus-identiteetti, ymmärrämme, että olemme ” valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa” (1. Piet 2:9) mutta ilman omia ansioita (Ef. 2:8). Tämä on mielestäni paras perusta terveelle itsetunnolle.

Ps. Tämä blogi itsetunnosta piti julkaista jo marraskuussa, mutta jokin esti. Kun luin Jussi Viisteensaaren kirjoituksen, tajusin, mikä se jokin oli. Blogin sisältö meni uusiksi.

 

Arto Siitonen


Parturi tuli uskoon työpaikallaan

Oli joulukuu vuosikymmeniä sitten eräässä kaupungissa. Olin toiminut kyseisessä kaupungissa useita vuosia seurakunnan paimenena. Nyt olin siirtymässä vuoden vaihteessa erääseen etelä Suomen kaupunkiin. Alkaisin siellä seurakuntatyön  seuraavan vuoden  alussa.  Olin viimeisiä päiviä Pohjanmaalla. Hoitelin asioita kaupungin keskustassa. Yhtäkkiä totesin, että minun täytyy käydä parturissa, sillä hiuskuontaloni on kasvanut liian pitkäksi. Usean vuoden ajan olin ollut asiakkaana tietyssä parturiliikkeessä. Kaija nimisestä ( nimi muutettu) parturista oli vuosien myötä tullut ” hoviparturini.” Mielestäni hän osasi leikata jäykät hiukseni paremmin kuin toiset parturit, joiden asiakkaana olin ollut. Niinpä poikkesin taas Kaijan liikkeeseen. Vuosien saatossa olin pannut merkille, että hänellä on runsaasti asiakkaita. Muistin, miten joskus lauantaipäivänä jouduin odottamaan pitkän tovin vuoroani. Heti liikkeeseen sisään mentyäni oivalsin, että nyt olen liikkeellä oikeana päivänä. Liikkeessä ei ollut yhtään asiakasta vuoroaan odottamassa. Siksi pääsin heti istumaan parturin tuolille!

Kaija kävi oitis hiuskuontaloni kimppuun. Ammatti – ihmisenä hän tajusi sanomattakin, miksi olen tullut. Kaijan aloitettua työn keskustelumme virisi. Kaija tiesi, että olen helluntaiseurakunnan paimen. Sen verran olin yli 20 vuoden aikana hengellisen työn tekijänä oppinut, ettei ole viisasta suu vaahdossa saarnata ihmisille, joilla ei ole mitään tietoa hengellisistä  asioista. Mutta, jos joku  itse alkaa kysellä hengellisistä asioista, silloin on oikea aika opastaa hänet Herran luo. Totta kai oli aiemmin Kaijallekin kertonut uskon asioista, kun olin istunut hänen  asiakkaana parturin tuolilla. Taas kerran  Kaija oli työnsä tehnyt.  Nostin naulakosta päällystakkini ylleni. Sitä napittaessani Kaija purskahti yllättäen äänekkääseen itkuun! Hämmästyneenä sain kysyttyä, miksi hän itkee? Silloin hän itkien ilmaisi kyyneltensä syyn. ” Minä haluan tulla uskoon, ” hän sopersi. Riisuin päällystakkini ja laitoin sen  naulakkoon. Palasin Kaijan työhuoneeseen voidakseni vaihtaa muutaman sanan Kaijan kanssa. Pitkiä puheita ei tarvittu. Totesin, että  parturini on täysin valmis tekemään ratkaisun Herran puolelle. Kysyin häneltä voimmeko rukoilla? Hän oli siihen valmis. Hänen työhuoneen vieressä oli pieni kahvihuone. Siellä oli pari tuolia. Siirryimme kahvihuoneen puolelle. Polvistuin  tuolin viereen. Myös Kaija polvistui. Rukoilin hänen puolestaan ja siunasin häntä Herran Jeesuksen nimessä ja julistin  syntien anteeksiantamuksen Jeesuksen nimen ja veren kautta. Tuona synkkänä myöhäissyksyn pilvisenä päivänä parturi Kaija luovutti elämän ohjat Kristukselle! Uskon, että se ratkaisu noteerattiin myös Taivaassa, Jumalan luona.

Ennen kuin läksin pois Kaijan liikkeestä annoin hänelle  matkaevääksi muutamia Raamatun jakeita. Kerroin hänelle, että  olen muuttamassa perheeni kanssa etelään, missä aloitan työn helluntaiseurakunnassa vuoden 1979 alusta. Kehotin Kaijaa menemään helluntaiseurakunnan tilaisuuksiin. Ymmärsin, että seurakuntayhteys on vasta uskoon tulleelle erittäin tärkeää, jotta hän voisi varjeltua Taivaan tiellä. Tiesin kokemuksesta sen, että Jumalan seurakunnassa nuori uskova saa kuulla puhdasta ja raitista Jumalan Sanan opetusta. Siten uskoon tullut voi ajan myötä kasvaa hiljalleen Jumalan  armossa ja Jeesuksen tuntemisessa. Näin hänestä tulee – tavalla tai toisella – Jumalan pelastuksen sanoman  eteenpäin viestijä. Kaijan myöhemmistä elämän vaiheista minulla ei ole tarkempia tietoja. Uskon kuitenkin Raamattuni tuntevana, että Jeesus on voimallinen ja valmis auttamaan jokaista Hänen luoksensa tulevaa, kuten apostoli kirjoitti: ” Varmasti luottaen siihen, että hän ( Jeesus), joka on alkanut teissä hyvän työn on sen täyttävä Kristuksen Jeesuksen päivään saakka.” ( Filippiläiskirje 1: 6 ).

Vuodet, jopa  vuosikymmenet ovat vierineet Kaijan uskoon tulon jälkeen. En tiedä, elääkö hän vielä, vai onko saanut vaihtaa uskon Herran Jeesuksen näkemisen. Siinä todellisuudessa, minne Herramme lähti valmistamaan omille lapsilleen tilaa, kuten Hän lupasi ( Johannes. 14: 1- 6.).

Jussi Jokisaari


Erilaisia joulumuistoja

Joulu tuo mieleemme monenlaisia muistoja. Ikääntyneillä on tietenkin paljon enemmän joulumuistoja palautui mieleeni monenlaisia joulumuistoja. Tässä muutamia.

 

ENSIMMÄINEN JOULU ILMAN ISÄÄ

 

Muistan hyvin ensimmäisen joulun isän kuoleman jälkeen. Talvisota alkoi marraskuun lopulla 1939, kun Neuvostoliiton sotajoukot hyökkäsivät rajan yli Suomen puolelle.  Isäni kuoli ennen talvisodan alkua tammikuun lopulla 1939. Aiemmin minulla ei ollut sodista mitään käsitystä. Mutta pikku hiljaa aloin käsittää, että sota on äärimmäisen kauheaa. Kotiseudulleni tuli iso joukko tuntemattomia ihmisiä. Pian selvisi, että he olivat evakkoja, jotka oli joutuneet lähtemään sotaa pakoon kotiseudultaan  Kuhmosta. Ensimmäinen sotajouluni oli karu ja köyhä. Sähkövirta oli otettu valtion käyttöön. Synkkä ja pimeä syksy oli  jouduttu tulemaan toimeen tuijujen ja kynttilöiden niukassa valossa. Kaupoissa ei ollut mitään joululahjaksi sopivaa  myynnissä. Onneksi parhaan kaverini Veikon äiti ja isä olivat oivaltaneet surkean tilanteeni. He olivat saaneet jostain pienen leikkijunan. Sain sen joululahjaksi. Äidillä oli varmaan työtä enemmän kuin tarpeeksi. Kotitöiden ja karjanhoidon lisäksi hän toimi kotikyläni postitoimistonhoitajana. Ellei Veikon vanhemmat olisi hankkineet minulle puoliorvolle pikkupojalle pientä lahjaa olisin pettynyt rajusti. Pieni joulukuusi tuvassa vaatimattomine koristeineen toi perheeseemme herkkää joulutunnelmaa. Perheemme joulun pohjavireenä oli mieliä kalvava isän ikävä. Luultavasti koin sen voimakkaimmin. Kuten nyt  tiedämme sota kesti useita vuosia. Siitä syystä sotavuosien joulut olivat karuja ja köyhiä. Herralle kiitos maalla asuvat eivät joutuneet viettämään nälkäisinä kristikunnan  suurta juhlaa. Lapsuuskotini jouluruokana oli muusatuista perunoista tuvan uunissa paistettu laatikko  samoin porkkanalaatikko  Joulukinkkua kotonani  ei ollut. Karjalan paisti korvasi ensimmäisenä sotajouluna kinkun. Lisäksi oli perunoita  makaronilaatikkoa ja lanttulaatikkoa, leipää, rieskaa, voita ja maitoa. Jälkiruokana oli ohraryyneistä keitetty puuro. Se paistettiin myös hyvin lämmitetyssä tuvan uunissa. Riisejä ei kaupoissa ollut moneen vuoteen. Kesällä kerätyistä luonnonmarjoista äiti keitti maukkaan sopan joulupöytään. Sodan jatkuessa luovuus kukoisti. Joulukynttilät valmistettiin itse teurastetun eläimen rasvoista. Kaikki eläimet merkittiin heti sodan alettua valtion kirjoihin. Onneksi lehmät poikivat uusia vasikoita. Jokaista vasikkaa ei ilmoitettu kansanhuollon kirjoihin. vaan joku kasvatettiin niin sanotusti ” pimeänä”. Yksikään perheessämme ei ollut silloin uskossa. Siksi näin voitiin toimia.

Tietenkin sotavuodet oli erilasia. Radio- ohjelmat, samoin kirjeet ja postikortit sensuroitiin. Joskus sotavuosina ilmestyi siviilissä – ei kotipaikkakunnallani – suomea puhuvia miehiä. He oli itänaapurista tulleita vakoojia, jotka tutkailivat suomalaisten mielialoja ja kaikkea mahdollista, mitä maassamme tuolloin ajateltiin ja puhuttiin. Mieleeni jäi isot pahvijulisteet, joihin oli tekstattu isoilla kirjaimilla sanat:” VAROKAA TEITÄ KUUNNELLAAN. Juliste muistutti kotirintamalla olevia siitä, ettei sovi puhua isolla äänellä arkaluontoisia asioita, jottei  viholliset niitä kuulisi.

 

Sotavuosien joulut olivat kotonani hiljaisia siitä syystä, että vietin äitini ja veljeni kanssa ne kahdestaan. Vanhin veljeni oli -muistini mukaan–kaikki sotajoulut  ”siellä jossakin”. Kahtena jouluaattona: 1942 ja 1943 tapahtui iloinen yllätys. Sitä ei voi unohtaa. Jouluaattoiltana ja uudenvuoden aattona rävähti sähköt yhtäkkiä päälle. Se oli unohtumaton kokemus, kun täysin yllättäen kirkkaat valot valaisivat pienen kotimme sekä  navetan! Voit uskoa, että  sähkövalot loivat hetkessä juhlatunnelman vaatimattomaan kotiini. Sotatalvet olivat järkyttävän kylmiä. Pakkaslukemat nousivat yli 40 useana talvena. Sotatalvena 1943 hyvä naapurimme kutsui äitini ja meidät kaksi poikaa joulusaunaan. Eräs talon  Olga – emännän ystävä oli saanut myös kutsun joulusaunaan. Tuo jouluaatto jäi mieleeni ehkä siksi, että vietimme aattoillan poikkeuksellisesti naapurin avarassa pirtissä. Myös se jäi mieleeni, että nautimme saunan jälkeen maukkaan jouluaterian.

Joulunpyhät vietin kotona sanomalehtiä ja jotain kirjaa lukien. Nobel palkinnon saanut kirjailija FE Sillanpään pakina  oli useana jouluna mukavaa kuunneltavaa radiosta. En muista, että olisin ollut yhtenäkään jouluna joulukirkossa. Ehkä n. 12 – 13 kilometrin matka kirkkoon oli siihen osasyynä.  Joulun jumalanpalveluksen kuuntelimme radiosta.

Muutama vuosi sodan jälkeen kotipaikkakunnallemme tulivat helluntailaiset. Kotikylälleni oli tullut asumaan kaksi nuorta Helsingin Saalemseurakuntaan kuuluvaa nuorta naisevankelistaa: Ilona Littunen, myöh. Hyytinen sekä Saara Pynnönen, myöh. Pietola asuivat vuokra – asunnossa vanhassa pienessä mökissä. He tekivät ahkerasti evankeliumin työtä kotipaikkakunnallani sekä lähipitäjien alueella. Sodan jälkeen vietimme joulunpyhät kotona äitini ja kahden. vanhemman veljeni kanssa. Isästäni en paljon muista, sillä hän kuoli ennen ensimmäisen kouluvuoteni alkua. Joulukirkossa emme käyneet. Ehkä se johtui osittain siitä syystä, että äitini oli ennen sotavuosia tullut uskoon helluntaiherätykseen kuuluneen kuopiolaisen  sananjulistajan, Lauri Kauhasen kokouksissa kotipitäjässä. En muista Lauri Kauhasta, sillä hän on kaatunut rintamalla. Mutta hänen Anni – nimisen leskensä tulin tuntemaan vieraillessani myöhemmin useita kertoja Kuopiossa. Myös Lauri Kauhasen , Paavo- veljen tulin tuntemaan paljon sotavuosien jälkeen. Hän oli saarnaaja joka palveli vuosien aikana useita helluntaiseurakuntia. Vaimoni kanssa oli ainakin kerran tilaisuus tarjota Paavolle majapaikka kodissamme. Helluntaisaarnaajat ja evankelista t ovat kautta aikain olleet kovia saunamiehiä. Myös Paavo oli innokas saunoja ja varsin  kova löylymies. Muistan, että lämpömittari näytti saunan seinällä reilusti yli 100 C + astetta, kun heitin lisää löylyvettä tulikuumalle kiukaalle. Paavo oli saanut Herralta lahjaksi mahtavan bassoäänen. Useita hänen laulamiaan lauluja myös äänitettiin Prisman studiossa. Viimeinen seurakunta, missä Paavo toimi paimenena oli Pyhäsalmen helluntaiseurakunta. Muistelen, että melko pian eläkkeelle siirtymisensä jälkeen Elon Herra kutsui palvelijansa Paavo Kauhasen  luokseen ikuisen joulun maahan.

 

–  Jussi Jokisaari