Voittajan puolella

Jo lapsena olin kiinnostunut ja innostunut urheilusta. Urheilun suhteen olin lähes kaikkiruokainen. Talvella kiinnosti hiihto ja kesällä yleisurheilu ja pesäpallo. Se on kotimaakunnassani, Pohjanmaalla valtalaji. Lapsuusvuosinani kotikylällä oli nuorukaisia, jotka olivat kehittyneet erinomaisiksi pelaajiksi. Eräänä kesänä tuli Kokkolan nuorten porukka pelaamaan kylän ” omaa ” joukkuetta vastaan. Se oli merkkitapaus.

Varsinkin meitä poikia tuo peli kiinnosti.

Poikaporukassa juteltiin paljon edessä olevasta pelistä. Tuntui siltä, että kaikki

olivat kiinnostuneet kyseisestä pelistä. Ehkä se johtui siitä, että kylän joukkue oli kaikille tuttu. Se vaikutti sen, että kaikki kylän pikku pojat oli ennen peliä yksimielisesti ” oman” joukkueen puolella! Kauan odotettu sunnuntai tuli viimein. Kylän kentälle kokoontui ennätysyleisö peliä seuraamaan. Toki sivusilmällä seurattiin myös vastustajain joukkuetta. He olivat saman ikäisiä, kuin kylän ” omat ” pojat. Yksi silmiinpistävä ero joukkueissa kuitenkin oli. Kaupungin pojilla oli paljon paremmat varusteet kuin omilla pojillamme. Ennen pelin alkua me kylän pikkupojat seurasimme hievahtamatta kaupunkilaispoikien peliin valmistautumista. Lopulta peli alkoi. Olin niin innostunut ja jännitin peliä niin ankarasti, että taisin aivan täristä jännityksestä. Kummallakin joukkueella oli oma kannattajaporukka. Luulen että pelin vaiheita seurattiin molemmilla puolilla lähes silmiä räpäyttämättä. Peli kesti tietyn ajan.

Kun se päättyi niin kotikylän väen riemuksi ”oma” joukkue voitti ottelun – muistini mukaan – 12- 8. Kun lopputulos selvisi oman joukkueen eduksi kajahti peliä seuranneiden kyläläisten huutokuoro valtaisiin riemunkiljahduksiin. Meidän ”oma” joukkueemme voitti nuo ylpeät

kaupunkilaispojat, joilla oli paljon upeammat varusteet, kuin meidän pojilla. Vaikka olin tuolloin pieni pojan napero, silti rintani paisui ylpeydestä ja

kiitollisuudesta. Tunsin iloa siitä, että olin ollut voittajain puolella!

Vuosikymmeniä sitten pelattu peli oli tärkeä siksi, että se selvitti kerralla kumpi joukkue oli parempi. Tulevaisuudessa selviää myös miljoonia kertoja tärkeämpi asia, kuin kyseisen pesäpallopelin voittaja. Silloin selviää ikuisiksi ajoiksi se olemmeko Voittajan, Jeesuksen puolella, vai emmekö ole ?

Jokaisen on huolehdittava itse siitä, että on Jeesuksen Kristuksen puolella!

Jussi Jokisaari


Totuuden kunnia ja perikato?

Edellisessä blogissani kirjoitin siitä, miten selvitäkseen hankalasta tai kiusallisesta tilanteesta turvaudutaan valheisiin. Nyt käyn pohtimaan sitä, onko totuus muuttunut ja mitä siitä seuraa.

En ajattele mielensä pahoittajan tavoin, että kaikki oli ennen paremmin. Ei ennen kaikki ollut paremmin, mutta mielestäni ainakin totuuden ja rehellisyyden arvostus on vähentynyt koko yhteiskunnassa.

Tätä valaisevat parhaiten esimerkit.

Muistan hyvin, kuinka USA:n presidentit R. Nixon ja B. Clinton joutuivat eroamaan tehtävästään kesken toimikauden. Molempien syynä oli se, että he olivat tehneet väärin ja valehtelivat tilanteesta selvitäkseen. Yksi valhe ja presidentti sai lähteä valkoisesta talosta. Nykyinen presidentti jää toistuvasti kiinni valheesta. Hän syyttää lehdistöä valeuutisista ja jatkaa virassaan. Melkoinen muutos on tapahtunut.

Toinen esimerkki. Tietotekniikan avulla ihmisten välisen yhteydenpidon ja tiedonkulun tehostamiseen keksittiin sosiaalinen media. Sen piti taata jokaiselle sananvapaus ja avoimuus. Ajateltiin, että some toimii sorron, kiusaamisen ja panettelun poistajana, koska kaikki väärinkäytökset nyt tulisivat vihdoin ilmi. Ihmiset olisivat onnellisia ja tasapainoisia. Demokratia toimisi paremmin. Kukaan ei enää uskaltaisi olla epärehellinen. Aika heikosti ovat ylväät tavoitteet toteutuneet.

Kaikilla yhteiskunnan ja kulttuurin alueilla on hämärtynyt käsitys siitä mikä on totta ja mikä valhetta. Sen on syrjäyttänyt moniarvoinen erilaisten väitteiden ja mielipiteiden suvaitseminen ja tasa-arvo.

Kohtalokasta tämä perikato on uskon ja uskonnon kohdalla. Jumala on auktoriteetti ja järjestyksen Jumala. Totuuden kadottaminen tekee tilaa ekumenialle ja yrityksille löytää maailman uskontojen synteesi. Tämä ajatus viehättää monia ihmisiä. Siinä suvaitaan kaikki uskonnot yhtä arvokkaina ja tasavertaisina. Se tunkee kristinuskoon sisälle, kun sielunvihollinen uskottelee, että jokainen saa aina syntinsä anteeksi ja jokaisella on oma usko Jumalaan ja Jeesukseen.

Eikö tuo sitten muka olekaan totta. Tietysti synnit saa anteeksi ja tietysti usko on oma, mutta Jumalan tahto on, että ihminen rakastaa Jumalaa ja pelkää Hänen tuomiotaan niin paljon, että tunnustaa syntinsä, pyytää anteeksi ja tekee parannuksen. Usko on jokaisella henkilökohtainen ja oma, mutta se on lahja Jumalalta. Jumalan tahto on, että jokainen uskoisi Jumalaa ja että jokainen uskovainen on Jeesuksen seuraaja ja opetuslapsi. Huomaa, että tässä on kaksi sanaa: opetus on asenne ja lapsi on asema. Ja nämä Jeesuksessa. Hyvin suosittu harhaoppinen ”totuus” perustuu ajatukseen, että Jumala hyväksyy synnin ja uskoon riittäisi se, että täyttää uskonnolliset normit. Nykyisin jos varoittaa lähimmäistä synnin teosta, saa helposti vastaansa syytöksen: ”Älä tuomitse”

On hyvä, että ihmisiä ei pakoteta mihinkään uskoon tai uskomukseen, niin kuin joskus aikoinaan on tapahtunut, mutta on tultu siihen, että kaikki auktoriteetit kyseenalaistetaan. Uskonto nimeltään individualismi eli yksilökeskeisuus kasvaa. Siinä uskonnossa suvaitsevaisuus on Vapahtaja. Totuus on tämän uskonnon vihollinen. Suvaitsevaisuus ei hyväksy, että on vain yksi totuus.

Tämä uskonto hyväksyy kaiken muun paitsi suvaitsemattomuuden. Totuuden sisällön määrittelee jokaisen oma mielipide. Mutta mielipide ei ole totuus. Totuus on persoona. Jeesus sanoi: ”Minä olen tie ja totuus ja elämä, ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani.” (Joh.14:6)

Mutta tähän totuuteen ei tarvitse sokeasti uskoa, sillä Jeesus sanoo: ”Jos joku tahtoo tehdä hänen [Jumalan] tahtonsa, tulee hän tuntemaan, onko tämä oppi Jumalasta, vai puhunko minä omiani.” (Joh.7:17) Totuuden voi siis testata. Ja se ei ole pelkkä tuntemus, tai tunnekokemus tai perustu toisten mielipiteisiin vaan varmaan tietoisuuteen siitä, että ollaan Totuuden kanssa tekemisissä.

Arto Siitonen


Seurakunta. Mitä se on? 

Jumalanpalvelus, työmuodot ja niiden sisällöt, miellyttääkö se kävijöitämme vai ei? Ollaanko kaikille kaikkea, saadaanko varmasti sitä mitä on tultu hakemaan? Tätäkö seurakunta on? Osittain varmasti.

Rehellisesti ja omakohtaisesti olen hieman väsynyt näiden asioiden keskustelemiseen. Mutta ei kai ole vuotta, jolloin näiltä kysymyksiltä olisi vältytty. Ei ole sukupolvea, jolloin olisi osattu miellyttää kaikkia. Eteenkään sitten kahta sukupolvea, joka tulisi miellytetyksi samassa tilaisuudessa.

Tykkään ajatuksesta jossa seurakuntaa verrataan perheeseen. On silti hämmentävää, että siitä puhutaan paljon, mutta käytäntöön ottaminen tuntuu siltikin hankalalta.

Viisi henkinen perhe viettää jouluaattoa. Pöytään on asetettu perinteisiä jouluruokia. Kinkku, porkkanalaatikko, perunalaatikko, rosolli, ja mitä näitä nyt on. Istun pöytään ja täytän lautaseni lusikallisella porkkanalaatikolla ja yhdellä perunalla. Perheeni ei voinut vastustaa kiusausta olla ilkkumatta tätä näkyä ja ruokarajoitteitani. En voi sietää kinkkua ja olin kyllästynyt taas vuosi vuoden jälkeen todistamaan sitä. Olin sattumalta myös pahimmassa teini-iässäni, sekä valmiiksi pahalla tuulella, joten heitin maitopurkin pitkin pöytää ja poistuin huoneeseeni.

Vanhemmillani olisi voinut olla monta vaihtoehtoa toimia tuossa tilanteessa. Raivostua, koska aiheutin melkoisen sotkun. Jättää tilanne täysin huomiotta, säästääkseen omia hermojaan. Pakottaa minut syömään sitä mitä oli vaivalla valmistettu, haluistani huolimatta.

He päättivät kuitenkin kohdata minun tunteeni, halut ja toiveet. Seuraavana päivänä joulupöydässä odotti minua varten omat ruuat, ilman pyyntöjäni. Minut valtasi mielettömän hyvä ja hyväksytty tunne. Tämän jälkeen oli taas turvallista käpertyä sohvalle yhteiseen leffahetkeen ja nauttia yhteydestämme. Koska kysehän ei ollut oikeasti ruuasta. Kyse oli siitä, että tuntui oudolta jos yksi perheenjäsenistä ei osallistu yhteiselle aterialle, vaan kokee pahaa oloa ja ulkopuolisuuden tunnetta omasta laumastaan.

Joten mitä seurakunta on? Se on mielestäni yhteisen perustamme sitomista. Se on perheyhteyttä. Siihen kuuluu kyllä jumalanpalvelukset, mutta niiden pitäisi olla kuin perhepäivälliset. Ollaanko siellä vain perinteiksi tulleiden kaavojen äärellä? Vai katetaan niiden ympärille myös nuorille ruuat, jotka haluavat tuoda oman äänensä esille. Siitä samasta pöydästä meidän tulisi nauttia sanaa, sekä toistemme yhteyttä.

Jos asenteemme olisi tämä, uskon ettei jumalanpalveluksistamme, jotka kestää vain muutaman tunnin tulisi ongelmaa. Koska mitä tilaisuuksien jälkeen? Ryntäämmekö omiin huoneisiimme yksiksemme? Ja uskallammeko käpertyä vaikeuksien tullen toistemme kainaloon, vai selvitämmekö nekin itseksemme?

 

Rebecca Palmi

 


Paras turvapaikka

Kaikkien lasten tarpeet ovat  samanlaisia. Jokainen tarvitsee tasapainoiseen kehitykseen ravintoa, vettä, happea, lepoa  ja turvallisuutta. Jos joku näistä puuttuu pienokaiselta, hän ei voi kehittyä tasapainoiseksi täysi – ikäiseksi. Siksi edellä mainittuja asioita sanotaan ihmisen perustarpeiksi.  Tänä aikana on paljon pelkääviä ihmisiä. Mitä he pelkäävät? Pelon aiheita on  loputon määrä. Joku pelkää pimeää, toinen tulevaisuutta, työttömyyttä, sotaa, sairautta, onnettomuuksia, luonnon saastumista, tulvia, maanjäristyksiä, lapsettomuutta, kuolemaa ja monia muita asioita. Kun näitä jää miettimään ei ihme, että Maa – planeetta tuntuu sangen turvattomalta paikalta. Raamattu on Totuuden kirja. Se kertoo, millaiseksi ihmiset kokevat elämänsä tällä Telluksella. ” …ihmiset menehtyvät peljätessään ja odottaessaan sitä, mikä maan piiriä kohtaa” ( Luuk 21 : 26).  Uskon, etten tulkitse Sanaa väärin, kun sanon, että elämme juuri niitä päiviä tai että olemme tulossa tuohon aikaan. Mihin turvaat, kun tulee aika lähteä tästä maailmasta toiseen todellisuuteen? Silloin rahalla ei ole mitään merkitystä. Ei myöskään ihmisten mielipiteillä, tai arvostuksella. Tittelit ja arvonimet ovat turhanpäiväisiä. Minne aiot piiloutua, kun Kristus saapuu? Tiedätkö, että voit nyt löytää maailman kaikkeuden parhaimman turvapaikan. Ne ilmoitetaan  Raamatussa :” Ja minä annan heille iankaikkisen elämän, ja he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni. Minun Isäni, joka on heidät minulle antanut, on suurempi kaikkia, eikä kukaan voi ryöstää heitä minun Isäni kädestä” ( Joh 10: 28, 29).

Ajattele : Mikä lupaus! Jos luovutat elämäsi Jeesukselle,  olet varmassa turvassa, sillä hänelle on annettu kaikki valta Taivaassa ja maan päällä. Silloin tapahtuu vielä enemmän! Se Jeesuksen käsi, johon olet itsesi luovuttanut asetetaan vielä Kaikkivaltiaan  Isän käteen! Siinä se  on! Ken on tämän turvapaikan löytänyt hän on ikuisessa turvassa. Maailman kaikkeudesta ei löydy voimaa, joka voi sinut riistää  pois parhaimmasta turvapaikasta! Voit olla vapaa kaikista peloista aina  ja lopullisesti! Oletko löytänyt tämän ihmeellisen turvapaikan? Jos olet löytänyt sen, se on kultaa kalliimpi ja mikä parasta; sinne voi jokainen päästä ilman sisäänpääsymaksua!

– Jussi Jokisaari


Äänetöntä evankeliointia

Otsikko voi  tuntua oudolta. Voiko ylipäätään olla äänetöntä evankeliointia?  Kristittyjen mielestä on luonnollista, että evankeliumia  julistetaan. Julistaminen on evankeliumin puhumista tai saarnaamista. Tämä on linjassa Jeesuksen omilleen antaman lähetyskäskyn kanssa. Se on tallennettu Matteuksen, Markuksen, Luukkaan sekä Johanneksen evankeliumiin. Onko siis äänettömälle evankelioinnille mitään perusteita Raamatussa? Mielestäni on. Herran apostoli Pietari antaa kirjeessään ohjeita uskoville aviovaimoille: ” Samoin te, vaimot olkaa alamaiset miehillenne, että nekin, jotka ehkä eivät ole sanalle kuuliaisia, vaimojen v a e l l u k s en  kautta s a n o i t t a k i n voitettaisiin, kun he katselevat, kuinka te  v a e l l a t t e puhtaina ja pelossa” ( 1 Piet  1 : 1, 2). Pyhä Henki tuo esille äärimmäisen tärkeän kysymyksen jokaiselle Herran omalle eli sen onko elämämme ja vaelluksemme linjassa Jumalan Sanan kanssa? Kiinalainen sananlasku kuuluu: ” Sinun elämäsi huutaa niin lujaa, etten kuule, mitä sinä sanot.”  On järkyttävää, jos  uskoa tunnustavan elämä on samanlaista kuin jumalattoman elämä. Voimme tehdä itsellemme kysymyksen: Kuinka moni läheisesi tai naapurisi on tullut  kyselemään uskon elämäsi perusteita, vaikka et ole puhunut hänelle suu vaahdossa Jeesuksesta? Jos olet elänyt ei – uskovan naapurisi kanssa vuosia,

eikä hän ole tippaakaan kiinnostunut siitä, miksi sinä olet erilainen ihminen, kuin muut ihmiset. Silloin sinulla on totisesti syytä itsetutkiskeluun. Tunnen ikääntyneen uskovan avioparin, joka on ollut aviossa vuosikymmeniä. He ovat asuneet monessa kaupungissa vuosikymmenien aikana. Tiedän, että useassa kaupungissa heidän naapurinsa ovat löytäneet Herran, kun ovat sivusta seuranneet uskovan avioparin elämää. Mielestäni tämä on oivallinen esimerkki äänettömästä evankeliumista. Uskon, että Jeesus kutsuu vielä omiaan evankelioimaan lähipiiriään myös äänettömästi. Herra meitä Häneen uskovia tässä  auttakoon, jotta läheisemme ja naapurimme  voivat tulla tuntemaan Jeesuksen myös äänettömän evankelioinnin  kautta!

 – Jussi Jokisaari