SAIRAUSKOHTAUKSEN SEURAUKSET (OSA 2)

Kuten aiemmin kerroin päivän rutiinit alkoivat 7. jälkeen. Ensiksi potilaiden ruumiinlämpö mitattiin. Lääkkeet, ja aamukahvi tee tykötarpeineen potilaille. Kohta sen jälkeen lääkäri teki kierroksen hoitajien kanssa. Sen jälkeen oli lyhyt  hiljainen hetki. Noin 10. tienoilla tuli ykkösvuoteen miehen puolisoan tapaamaan, Hän oli voimakasääninen nainen. Avoimesti, voimakkaalla äänellä hän kertoi miehensä tilaa edellisenä syksynä. Mies oli ollut liikuntakyvytön. Lääkärit olivat vakuuttaneet, ettei mies koskaan tule kävelemään. Kuultuaan sen emäntä oli ottanut puolisonsa kotiin. Kun mies oli päässyt kotiin emäntä kertoi komentaneensa miestä: ” Nouse ylös! Ei tässä maata kaiken aikaa!” Vähitellen miehen varpaat olivat alkaneet liikkua. Sen jälkeen miehen jalat oli alkaneet liikkua. Emännän mukaan mies oli eräänä päivänä noussut istumaan vuoteen reunalle! Seuraava vaihe oli, että mies oli ottanut ensimmäiset askeleensa. Näin omin silmin, miten hän käveli sairaalan käytävällä. Oikeassa kädessä hänellä oli alaosasta kolmihaarainen kävelykeppi. Siihen tukeutuen hän liikkui melko reipasta vauhtia. Tuohon aikaan isännän piti mennä lääkäriin ilmeisesti johonkin kontrolliin. Lääkäri oli saanut lähes shokin, kun mies käveli hänen vastaanotolleen! Päivän aikana pariskunta oli jonkin aikaa ulkopuolella. Oletin heidän käyneen kanttiinissa kahvilla. 16. tienolla hoitaja ilmoitti, että ruokailu alkaa tunnin kuluttua seinän takana aulassa. Ne, joilla on lupa liikkua voi tulla syömään. Kolmannessa vuoteessa  oleva mies oli liikuntakyvytön. Itse sain lääkäriltä luvan liikkumiseen aamukierroksen aikaan. Kun ruoka – aika lähestyi me kolme potilasta siirryimme ruokailuhuoneeseen. Ykkösvuoteen potilas oli hiukan minua nopeampi aterioija.  Syötyään hän lähti  heti  huoneeseemme. Niin tein itsekin. Seurasin potilastoveriani parin metrin etäisyydellä. Huoneeseen tultua toverini puoliso napitti päällystakkiaan. Hän totesi: ” Taas on yksi päivä mennyt ja huomisesta ei tarvitse välittää.” Kävelin juuri hänen selkänsä takana sänkyäni kohti ja jatkoin: ” Niinhän se Raamattu sanoo: ” Älkää siis murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen päivä pitää huolen itsestään” ( Mat 6: 34 ). Nuo sanat sanottuani potilastoverini parahti: ” VOI, KUINKA MINÄ HALUAISIN ELÄÄ RAAMATUN MUKAAN!” . Miehen puoliso osoitti minulle miestään ja totesi: ” Niin, tämä minun mieheni on etsinyt monta vuotta tien päätä, muttei ole vielä löytänyt.” Sen sanottuaan rouva sai päällystakkinsa viimeisen napin kiinni ja lähti. Lähtiessään hän toivotti meille hyvää yötä. ( Toisen vuoteen mies oli vielä ruokailureissulla).  Näin sain selville, kuka oli se henkilö, jonka takia minut sairaalaan tuotiin. Nousin vuoteeltani. Kävelin potilastoverini vuoteen vierelle ja. kysyin: ” Haluatko sinä tulla uskoon?”  Hän oli täysin valmis uskon ratkaisuun. Kysyin: ”Saanko rukoilla puolestasi?” Sain luvan. Rukoilin ja siunasin potilastoverini Jeesuksen nimessä. Samalla julistin hänelle syntien anteeksiantamuksen Jeesuksen nimen  ja veren kautta.  Siinä hetkessä se tapahtui! Huomasin sen siitä, että potilastoverini makasi vuoteessa selällään. Miehen kädet  oli ristissä  rinnan päällä. Miehen suusta pulppusi spontaani kiitos Jeesukselle! Miehen pitkä etsintä päättyi löytämisen iloon ja riemuun. Jumalan Sanan lupaus toteutui: ” Etsikää Herraa silloin, kun hänet löytää voidaan.” Koetko sisimmässäsi merkillistä tyhjyyttä? Ehkä ihmettelet, mistä se johtuu? Ehkä se johtuu  samasta syystä, kuin potilastoverillanikin?

Jos etsit vilpittömällä mielellä Herraa, saat myös takuuvarmasti Hänet löytää. Eräs maailmankuulu kirkkoisä on sanonut: ” Meidän sielumme on rauhaton ja levoton niin kauan, kun se löytää yhteyden sinun kanssasi oi, Jumala.”  Heti seuraavana päivänä minut siirrettiin Vaasan keskussairaan. ( Asuimme tuolloin Vaasassa kaikkiaan yli 20 vuotta). Päästyäni Vaasan keskussairaalasta kirjoitin uskoon tulleelle Tapanille rohkaisun ja kehotuksen sanoja. Kehotin Tapania etsimään kotikaupungistaan seurakunnan, jossa hän kokee uskovien yhteyttä ja saa Raamatun mukaista opetusta kasvaakseen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa. Valitettavasti en saanut vastausta. En tiedä elääkö Tapani vielä. Yhden asian tiedän. Potilastoverini Tapanin

hengellinen etsintä päättyi. Siitä on varmana todistuksena se, että hän kiitti ja ylisti onnellisena Herraa, kuten kuningas Hiskia  kauan sitten: ” Elävät, elävät sinua ( Herraa) kiittävät, niin kuin minä tänä päivänä ( Jesaja 38: 18 ).

Jussi Jokisaari


SAIRAUSKOHTAUKSEN SEURAUKSET ( OSA 1)

Elämä on yllätyksellistä. Yhden  karuimmista yllätyksistäni koin vuosia sitten Lapissa. Olin liikkeellä torniolaisen ystäväni kanssa. Lokakuisena iltana tulimme kutsuttuina lappilaisen veljen kotiin. Se oli harvinaisen iso maalaistalo. Pirtin koosta saa jonkinlaisen käsityksen, kun mainitsen, että talon isäntä oli muurannut siihen massiivisen avotakan. Isäntä sanoi pienimpien luonnonkivien painaneen 100 kiloa! Tulimme isännän taloon noin 19. 30. Emäntä oli kyläilemässä sukulaisten luona Varsinais- Suomessa. Pirttiin tultuamme isäntä viritti takkaan tulet. Se ei ollut kynsituli, vaan kunnon roihu. Takkapuut oli isoja. Jo tuolloin  ajattelin, että tuli kuluttaa runsaasti happea. Talo oli lähellä jokea. Ikkunoita oli joen puolella pitkä rivi. Jokaisen ikkunan vieressä oli tuuletusaukko. Mielessäni kävi ajatus luukun avaamisesta. Olin sen verran hienotunteinen, etten maininnut ajatuksistani isännälle. Me vieraat laitoimme vuoteet pirttiin. Sen jälkeen jutustelimme ja rukoilimme. Kävin  suihkussa ja sammutin valot 23. Ystäväni nukkui jo. 00. 40 heräsin kamalaan tunteeseen. Tuntui, että olen tukehtumaisillani. Nousin ylös ja avasin tuuletusluukun. Menin vuoteeseen yritin rukoilla. Ihmettelin, mitä minulle on tapahtunut? Toinen puoli päästäni oli ikään kuin tunnoton. Ihmetellessä kului ehkä 20 – 30 minuuttia. Kävin sulkemassa tuuletusluukun ja menin uudelleen nukkumaan. Heräsin ja nousin 6. 45. Myös ystäväni nousi vuoteelta. Toivotin hänelle hyvää huomenta. Hän   kysyi pelästyneenä: ” Mi, mitä sinä sanoit?  Hän ei ymmärtänyt puhettani. Isäntä oli tullut keittiöön valmistamaan aamupalaa. Hän tajusi, että jotain erikoista on tapahtunut. Saatuaan selville, etten pysty puhumaan hän totesi, että syötyämme lähdemme terveyskeskukseen. Niin teimme. Autoni oli pihassa. Nousimme siihen ja asetuin kuskin paikalle. Terveyskeskukseen oli 40 kilometriä. Ajaessani ymmärsin, ettei tämä ole aivan viisaan hommaa. Noin 15 kilometriä ajettuani mongersin kysymykseni: ” Pelottaako teitä?” Kaverini vastasivat; ” Ei pelota. Aja vain menemään!”  Tuohon aikaan liikuin paljon autolla. Kotimaan lisäksi myös Ruotsi tuli tutuksi.

Ajaessani päättelin, että  muutama kymmenen kilometriä menee vaikka nukkuessa.  Matka sujui hyvin. Terveyskeskuksen pysäköinti alueella pysäköin autoni. Marsimme vastaanottoaulaan. Isäntämme selosti tapahtuneen. Joukko ihmisiä odotti vuoroaan päästäkseen lääkäriin. Pääsin heti lääkärin pakeille. Hän tutki ja oli tilannut ambulanssin viemään minut Rovaniemelle. Matka oli 150 kilometriä! Sen aikana tein lopputilin elämästäni. Olin lähes varma, että ennen kuin pääsen Rovaniemelle olen siirtynyt rajan toiselle puolelle. Toiseen todellisuuteen. Hämmästyin, kun huomasin, että olemme Rovaniemellä. Ambulanssi kaarsi keskussairaalan pääoven eteen. Kello oli noin 13.00. Miehet kantoivat minut sisälle vastaanottoaulaan. Puolikymmentä hoitajaa oli siellä vastassa. Yksi hoitaja – ilmeisesti hän oli osastonhoitaja – sanoi kollegoilleen: ” Tämä mies viedään kolmannelle  osastolle huoneeseen 13. Hoitaja lähti heti työntämään minua sinne. Ambulanssimiehet lähtivät oitis paluumatkalle. Kun paarini olivat noin 5- 7 metrin etäisyydellä huone 13. ovesta sain viestin ylhäältä: ” Siellä huoneessa on ihminen, jolle sinä voit olla avuksi.” Ymmärsin siitä, ettei työni ole vielä tehty. Paarit työnnettiin sisään. Ovelta huomasin huoneen oikealla reunalla kolme miestä. He lepäsivät vuoteillaan.  Ajattelin, että yksi heistä on se, josta sain ” sähkösanoman” ylhäältä. Mutta kolmesta oli se, josta sain käytävällä tiedon? Sitä en tiennyt. Hoitaja vei minut  huoneen vasemmalla seinustalla ylimääräiselle paikalle.  Vaikka olin tosi väsynyt huokailin Herran puoleen. Kyselin mielessäni, kuka on se, jonka vuoksi minut tähän huoneeseen tuotiin?  Se ei heti selvinnyt. Lepäsin vuoteella hiljaa ajatuksissani kyselin kuka mies oli minua odottamassa. Hoitaja toi iltapalan kaikille huoneen potilaille.  Seuraavan yön nukuin tosi hyvin. Heräsin virkeänä noin 5. aikaan. Nousin ylös ( Kävelykieltoani en muistanut). Sisimpäni täytti kiitollisuus. Kävelin yöhoitajan luo. päivystyshuoneeseen. Pyysin kynän ja kirjoituspaperin. Ne saatuani marssin huoneeseeni. Istuin ikkunan edessä olevan neliskulmaisen pöydän ääreen. Kädessäni ollut kynä alkoi liukua paperilla. Huomasin paperille syntyneen kiitosrunon. Se kohdistui sairaalan henkilökuntaan. Mutta ennen kaikkea se kumpusi hyvää Jumalaa kohtaan. Lähes heti runon kirjoitettuani palautin kynän ja paperin yöhoitajalle. Noin 7 tienolla alkoivat päivän rutiinit .

 

Jussi Jokisaari