Joulun ihmeitä

Joulu on jälleen pian. Millaisia mielikuvia joulu – sana mieleesi tuo?  Itseäni joulu muistuttaa antamisesta. Antamisesta on kyse, jos pysähdymme hetken miettimään joulua ja sitä, mitä ensimmäisenä jouluna tapahtui. Pyhä Kirja ilmoittaa siitä: ” Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän” ( Joh 3: 16 ).  Se oli valtava ihme. Pyhä Jumala antoi sen, mikä Hänelle oli –  kaikkein arvokkainta –  syntyä ihmiseksi. Ja miksi Hän antoi? Siksi, että Hän rakasti meitä – sinua ja minua. Jumala todisti rakkautensa syntistä ihmistä kohtaan –  Pojassaan Jeesuksessa. Apostoli muistuttaa siitä:” Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me – minä ja sinä – olimme syntisiä – kuoli meidän edestämme ” ( Roo 5: 8 ).

On vavahduttavaa ajatella, että satoja vuosia ennen syntymäämme Jumala valmisti meille anteeksiantamuksen ja vapauden synnistä! Hän teki sen mahdolliseksi Pojassaan. Hänen syntymässä, elämässä ja Kristuksen kuolemassa. Kristus syntyi tänne ihmisten maailmaan pienenä, avuttomana ja täysin synnittömänä. Jo Hänen syntymänsä oli valtava ihme. Pyhä, salattu Jumala tuli ihmisten kaltaisena ihmiseksi. Jeesus –  lapsen syntymä ei kuitenkaan riittänyt syntiin langenneen ihmiskunnan auttamiseen. Tarvittiin Kristuksen täydellisesti puhdas elämä. Itse sain kokea joulun ihmeen 17 – vuotiaana. Paras kaverini oli tullut uskoon toisena joulupäivänä. Pian sen hän tuli kertomaan pelastusihmeestä, jonka oli kokenut. Se oli minulle jymy – yllätys. Kaverini kertoi myös, että illalla on kylässä asuvien evankelistain asunnolla nuorten ilta. Kaverini houkutteli sinne.  Vastustelin jonkin aikaa. Lopulta lupasin lähteä, kun paras kaverini ei hellittänyt, vaan jatkoi pyytelemistään. Tuona iltana tapahtui elämäni suurin ihme. Tuolloin pääsin ymmärtämään Jeesuksen syntymän, elämän ja kuoleman tarkoituksen. Välittömästi sen jälkeen halusin ottaa Jumalan lahjan, Jeesuksen, vastaan. Sillä hetkellä sain levottomaan sydämeeni rauhan. Pelastuksen ilo ja ikuisen elämän toivo täytti sisimpäni. Tiesin heti löytäneeni sen, mitä olin tietämättäni etsinyt. Se, mitä tuolloin 17 – vuoden ikäisenä koin on yhtä kirkkaana mielessäni. Aivan kuin olisin sen kokenut eilisiltana. Jos mikä niin se on valtava ihme. Mitä voit tästä päätellä? Sen, että Jumalan lahjatarjous on totta. Ja se tulee ottaa uskolla vastaan. Jumalan lahjaa en tahdo menettää mistään hinnasta. Haluan säilyttää sen kalleimpana aarteena elämäni loppuun asti. Haluan sinun tietävän, että voit löytää joulun Herran, kuten minä  kauan sitten. Hyvää joulua Sinulle joulun Herran löytämisen merkeissä!

 

Jussi Jokisaari


Valo pieni sulla on

Tänään on vihdoin se päivä, jota olen iltojen pimetessä odottanut. Käperryn ylisuureen huppariini ja nappaan lämpimän glögimukin käteeni. Tuijotan maisemaa olohuoneen ikkunasta tyynen hiljaisena.

Siinä se taas on: pihani suuren suureen kuuseen asetetut jouluvalot on laitettu jälleen loistamaan.

Se on kaunis, ihan sellaisenaan ilman lisäelementtejä. Pelkät valot saavat mahtavan kuusen näyttämään vieläkin henkeäsalpaavammalta. On niin pimeää, ettei ulkona oikeastaan erota kuusen joukosta mitään muuta.

Mieleeni tulvahtelee paljon ajatuksia, muistoja ja lauluja.

Viime kesäkuun viimeisellä viikolla lentokone laskeutui minulle tuttuun ja turvalliseen entiseen kotimaahani Unkariin. Mukanani oli ryhmä, jolle maisemat, kieli ja kulttuuri olivat kuitenkin täysin uutta. Kasvoista ja eleistä saattoi aistia pientä jännitystä.

Matkamme jatkui pieneen kaupunkiin nimeltä Sopron. Siellä meitä odotti viikon kestävä, kauan odotettu lastenleiri orpojen romanilasten parissa.

Leirin aloituspäivänä odotamme tunteiden sekamelskassa, mitä seuraavat tunnit tuovat tullessaan. Yhtäkkiä kuulemme kiljahtelua, huutoa, naurua ja juoksuaskelia. Mustatukkaiset pienet nappisilmäiset lapset hyppäävät halaamaan ilman uutuudenpelkoa. Yhteistä kieltä ei ole, mutta tunne siitä, että olemme täällä toisiamme varten, on heti molemminpuolinen.

Päivät kuluvat leikkien, pelien, hassuttelujen, opetusten, itkujen, naurujen turhautumisten ja anteeksiantamisten parissa. Samalla side ja syvä suhde lapsiin vahvistuu.

Lasten ehdoton lempilaulu on valolaulu, jonka säkeistöissä sanotaan: ”Valo pieni mulla on, se loistaa niin kirkkaasti. Piiloon en sitä pane en, se loistaa niin kirkkaasti. Kiusaaja tahtoisi sammuttaa, mut se loistaa niin kirkkaasti.”

Edessäni seisoo orpopoika. Hän on kiltein ja ystävällisin, jonka olen koskaan tavannut, vaikka hänellä ei olisi siihen mitään syytä. Hän on syntynyt vaikeisiin olosuhteisiin, joille ei ole mahtanut mitään. Hänen taustansa saattaa aiheuttaa koko elämän pituisen prosessin, mutta hän laulaa laulua antautuneesti ja sen sanomaan uskoen.

Tuijotan taas kuusen oksilla roikkuvia valoja. Pieniä ne ovat, mutta ne loistavat niin kirkkaasti.

Aikamme saattaa olla pimeä, olosuhteemme ovat joskus raskaita, taustamme erilaisia ja tulevaisuutemme ehkä meistä riippumaton, mutta meillä voi olla sama pieni valo, joka kaiken keskellä loistaa kirkkaasti.

Pieni hymy, kohteliaisuus, toivo, usko, rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensä hillitseminen. Voisivatko nämä loistaa kirkkaasti?

 

Rebecca Palmi