TEHOKAS MAINOSPUHE

Urho ja Eetu ( nimet muutettu ) olivat  kivikovia kavereita. Ikää pojilla oli vain muutamia vuosia. Pojat asuivat erään suurkaupungin lähiössä, naapureina. Siitä oli se etu, että he saattoivat tavata lähes päivittäin. Kaveruuden ilmentymä oli, että Urho  eräänä päivänä hakkasi pensasaitaan reiän, jotta Eetulla olisi muutamia metrejä lyhyempi matka Urhon luo! Kerran kävi niin, että Urho piipahti Eetun kotiin illan suussa. Avoinna olleessa televisiossa oli meneillään mainoskatko. Mainos sai Urhon kysymään Eetulta:” Uskotko sinä noihin mainoksiin? Eetu vastasi: ” Kyllä minä vähän uskon.” Urho vastasi pontevasti:” Minä en usko. Minä uskon Jeesukseen!” Eetu meni sanattomaksi. Kaveri puhui asioita, joista ei hänen kodissaan paljon puhuttu.

Eetun isä oli sairastellut jo pidemmän aikaa. Toki hän oli lääkärissä käynyt useita keroja. Lääkärit tekivät parhaansa, mutta apua hän ei ollut ongelmaansa saanut. Hän tunsi voimiensa hiljalleen riutuvan.

Poikien jutellessa Eetun isä oli lepäämässä viereisessä huoneessa. Hän kuuli poikien keskustelun. Poikien sanat jäivät hänen mieleensä. Eetun isän tutkimukset jatkuivat. Vähin erin selvisi, että miiehen sairaus on vakava. Lääkärit ja hoitajat tekivät parhaansa. Siitä huolimatta Eetun isän kunto huononi päivä päivältä. Parhaassa iässä oleva mies joutui erikoissairaalaan, jossa henkilökunta teki työtä suurella sydämellä, jotta Eetun isä saataisiin pelastettua elämälle. Sairasvuoteella levätessään miehen mieleen palautui Urhon isä. Hän tiesi, että Urhon vanhemmat ovat kristittyjä. Sisäinen hätä ja tulevaisuuden pelko ahdisti sairaan mieltä. Lopulta hän rohkaisi mielensä ja soitti Urhon isälle. Hän kutsui naapurin luokseen. Urhon isä meni sairaalaan. Miesten keskustelutuokio johti siihen, että Eetun isä halusi tulla tuntemaan sen Jeesuksen, johon pikku – Urho  sanoi uskovansa. Urhon isä sai etuoikeuden opastaa Eetun isän kaikkien syntisten ihmisten Vapahtajan luo.

Pikku – Urhon mainospuhe oli tehokas. Viesti meni perille. Sanotaan, että lyhyestä virsi kaunis. Meillä Jeesukseen uskovilla on maailman kaikkeuden arvokkain sanoma kerrottavana. Se sisältää suurenmoisen lupauksen: ”  Sillä jokainen anova saa ja etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan”. Pikku – Urho  oli tietämättään tehokas evankeliumin mainostaja. Hänen lyhyt todistuksensa parhaalle kaverilleen Eetulle koitui ikuiseksi siunaukseksi  hänen isälleen.

Sinut ja minut on kutsuttu  mainostamaan  evankeliumia pikku – Urhon   tavoin. On hienoa nähdä, miten evankeliumi  kerta toisensa jälkeen saa vastakaikua sydämissä, jotka  evankeliumin viestin kuulevat. Eetun isä on oivallinen esimerkki ihmisestä, joka ei omin neuvoin löytänyt tietä Herran luo. Hänen kaltaisiaan  on paljon. Sen tähden haastan sinua Herraan uskova mainostamaan maailmankaikkeuden ihmeellisintä, sanomaa, evankeliumia. Tätä sanomaa ei ole lupa kätkeä, eikä hävetä. Apostoli totesi aikanaan: ” Sillä minä en häpeä evankeliumia, sillä se  o n J u m a l a n voima, itse kullekin uskovalle pelastukseksi, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaiselle.”

 

Jussi Jokisaari


”SE OLI SITKEETÄ LIHHOO…”

Pitkäaikainen ystäväni ja kollegani vieraili kodissamme. Monia muistoja nousi – mieliimme – vuosien varrelta. Tässä eräs ystäväni kertoma. Ystäväni tytär oli ollut kylässä lapsuuskodissaan 3 – 4 vuoden ikäisen tyttärensä kanssa. Vierailuaikana oli kotiseurakunnassa viikonlopulla lähetysmyyjäiset. Myyjäisten yhteydessä oli myös tilaisuus ruokailla. Isovanhemmat olivat aterioineet vieraittensa kanssa. Tyttö oli napostellut ateriaansa hiljaisena ja tyytyväisen oloisena äitinsä ja isovanhempiensa kanssa. Sen jälkeen he palasivat mummolaan. Mummola oli tytön lempipaikka. Siellä aika ei koskaan tullut pitkäksi. Kuten tiedämme mummoilla on ilmiömäinen kyky keksiä lastenlapsilleen mielekästä tekemistä. Mukava päivä kului iltaan ja oli iltapalan aika. Mummon valmistama ruoka oli maistunut pikkuvieraalle. Syvän hiljaisuuden vallassa hän oli sitä napostellut. Sitten, täysin yllättäen tyttö oli tuuminut: ” Se oli sitkeetä lihhoo siellä kilkossa!”  Päivän aikana lapsi ei ollut kommentoinut millään tavalla seurakunnassa käyntiään. Ja sitten hän esitti nasevan kommenttinsa. Vapahtajamme totesi muinoin, että ” Lasten ja imeväisten suusta sinä valmistat itsellesi kiitoksen:” Samoin on  tänään. Pieni lapsi voi tietämättään paljastaa syviä hengellisiä totuuksia. Ystäväni lapsenlapsen sanat nousivat tänään mieleeni, kun kuuntelin rakkaan paimenemme Mikan opetuspuhetta. Mika puhui profeetta Elian elämän loppuvaiheista. Elian oppilas Elisa seurasi herraansa. Elisa ei tahtonut tyytyä siihen, mitä Elia oli saanut. Hän tahtoi saada kaksinkertaisen voiman, siitä mitä Elia oli saanut. Elia oli saanut Jumalalta ihmeellisen voiman. Sen kautta oli tapahtunut ihmeitä. Elisa tiesi, että Elian vaellus oli päättyvä. Hän kuuli, että jos hän näkee Elian lähdön, niin profeetan lupaus toteutuu, ellei hän sitä näe lupaus ei toteudu. Raamatussa kerrotaan, miten yhtäkkiä ilmestyivät  tuliset hevoset ja -vaunut ja Elia vietiin niillä taivaaseen.  Elisa ei tyytynyt vähään. Hän tahtoi saada puolta enemmän kuin Elia! Kuten Mika – pastorimme opetti Elisan piti seurata Eliaa loppuun asti: Gilgaliin, Beeteliin, Jerikoon ja lopuksi Jordanille. Kuulimme, Elian ja Elisan matka kuvaa eri asiota. Niistä ei enempää. Viimeinen paikka Elian ja Elisan matkalla oli Jordan  – kuoleman paikka.

Elia on Jeesuksen esikuva. Elisa seurakunnan esikuva. Jeesus kulki fyysisesti  Jordanille. Hänen airuensa Johannes kastoi hänet Jordanissa. Myös Jeesus kulki myös hengellisessä mielessä Jordanille – kärsimyksen ja kuoleman paikalle. Sinut ja minut on kutsuttu Elisan tavoin seuraamaan Jeesusta – kuoleman asti. Se on paikka, jonne ihminen ei millään haluaisi joutua. Olen omakohtaisesti oppinut, että ” vanha Jussi ” eli lihallinen mieleni – ei  haluaisi – millään käydä kuoleman tielle. Mieleeni  palautui lapsen lausahdus, kun hän mummolassa iltapalaansa napostellessaan oli muistellut päivällistä seurakunnassa ateriointiaan: ”se oli sitkeetä lihhoo,  siellä kilkossa.” Siihen päätelmään olen itsekin tullut. Yhtä kaikki. Omaa lihaani on kuumennettu monenlaisissa paikoissa: kärsimysten tulessa, ahdistusten pätsissä, sairauden tuskissa, joskus ikään kuin grillihiilten keskellä. Tuloksetta. Liha elää ja voi hyvin. Eräsi tapa on, jolla lihan saa hiukan hiljaisemmaksi on paasto. Nuoruudessani paastottiin paljon. Joskus paastosin itsekin. Erehdyin jopa ajattelemaan, että nyt aatu tuli nujerrettua. Kerralla ja lopullisesti! Vain hetki, kun havahduin tosiasiaan. Aatu oli vain hetken nukkumassa! Herättyään se oli entistä ärhäkkäämpi. Valitettavasti. Ihmeekseni olen huomannut, etten ole ainoa ” vanhaa aatua ” vastaan taisteleva.” Yksi taistelijoista oli apostoli Paavali. Hän vaikeroi.  ” Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” Vaikuttaa siltä, kuin apostoli olisi ollut lähes toivottomassa tilassa. Onneksi Pyhä Henki tuli apuun. Siksi hän ilahtuneena huudahti:” Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta.” Vain Hänen kauttaan saamme voiton  ”vanhasta aatustamme. ”Jeesus on lopullisen voiton takaajamme. Siksi kiinnitä katseesi Häneen – tänään ja jokaisena  päivänä.

 

Jussi Jokisaari